Synttärit, ruokaähky ja temppelin ihmetys

Vaikka monsuunikausi onkin jo ohi, Kolkata haluaa välillä tulvia toden teolla. Viime viikolla torstai-iltana oli sellainen pieni ukkossadekuuro, joka kasteli joka paikan melkoisen totaalisesti. Ikkunasta näkyi vain kuinka IPERin sisäpiha tulvi kun viemärit eivät jaksaneet vetää kunnolla. Sateen tauottua uskalsimme työntää nokkamme ulos ovesta, ja saimme uida pari kertaa lähes nilkkojamme myöten tulvavedessä. Perjantaina saimme myös niskaamme kunnon vesisateen, kun tulimme pois Outreach Centeristä. Olimme kirjaimellisesti likomärkiä. Saatiin siinä sitten suihku vaatteet päällä. Myös lauantaina ja sunnuntaina taivas näytti mitä sillä on tarjota. Katsotaan nyt milloin tämä monsuuni nyt sitten oikeasti loppuu.

Intialaiset ovat ihmeellistä kansaa siinä mielessä, että lomailu ja lööbailu on lähes aina suotavaa. Tämä viikko oli ensimmäinen viikko, kun ei ollut yhtään ylimääräistä vapaapäivää esimerkiksi Gandhin synttäreiden takia. Kaikilla aikaisemmilla viikoilla ollaan siis tehty töitä neljänä päivänä viikossa, suorastaan hurjan rankkaa… :D Tulevilla viikoilla ylimääräinen lomailu jatkuu taas, kun tällä viikolla maanantai oli jokin pyhäpäivä, ja perjantaina alkaa hindulaisten pääbiletyskausi Durga Puja joka kestää sen kymmenisen päivää. Sillä aikaa karkaamme muutamaksi päiväksi Darjeelingiin. Voisinpa siis sanoa, että rennompaa harkkapaikkaa saa hakea.

Ehdin jo syödä muutaman palan ennen kuvan ottoa... :)

Perjantaina vietettiin sitten pikku-Reetan 22-vuotis synttäreitä. Miiu ja Matti lahjoittivat minulle aamulla suklaapakkauksen, jossa oli erilillisillä kirjaimilla kirjoitettu Happy Birthday. Se oli kivaa ja lämmitti sydäntä. J Yksi synttäriyllätys oli myös se, että joukkoomme liittyi odottamamme neljäs jäsen. Diakin kansainvälisellä linjalla opiskeleva nepalilainen herrasmies tuli mukaan kuvioihin. Hieman lisää jännitystä siis tähän elämään, jossa jokainen päivä on oikeastaan uusi seikkailu ja lähes aina tapahtuu jotain odottamatonta.

Siellä se lappari komeilee

Työpäivän jälkeen suuntasimme sitten kohti keskustaa metsästämään brittipubeja ja ultimaattisia ruokailumahdollisuuksia. Päädyimme Park Streetille, ja siellä sijaitsevan hotellin brittibubiin nimeltään Someplace Else. Astuessamme sisään kyseiseen mestaan, tuntui siltä kuin olisimme tulleet takaisin länsimaisen sivistyksen pariin. Pubi oli aivan samaa kategoriaa kuin mikä tahansa pubi Suomessa, oli kunnon baaritiski ja kaiuttimista soi muun muassa Dire Straitsin Sultans Of Swing. Siitä pubista ei kuitenkaan siideriä löytynyt ja niinpä tytöt joutuivat tyytymään jälleen Breezeriin miesten nautiskellessa Kingfisher -oluitaan. Parasta Someplace Elsessä oli se, että sen seinällä oli taulu suomalaisesta oluesta, joka oli tietenkin Lapin Kulta. Siinä vaiheessa oli pakko vain nauraa. Ei tännepäin maailmaa näköjään pääse pakoon suomalaisuutta millään. :D

Miiun hervottoman kokoinen annos.

Seuraavaksi hankimme masuihimme maallista nannaa ravintolasta nimeltään Peters Cat (vapaalla suomennoksella siis Petterin kissa). Ja se oli ehkä parasta ruokaa, mitä olen tähän mennessä Intiasta saanut. Ruokani nimi oli haaremin ilo, Harem’s Joy, joka sisälsi avian mielettömän hyvin maustettua kanaa semmoisessa maustekastikkeessa, luonnollisesti nautittuna naan-leivän kera. Petterin kissa oli suorastaan ruokataivas. Parasta ruokailussa oli kuitenkin se, kun Miiu ja Matti haastoivat toisensa syömään puhdasta chiliä. Ensivaikutelma oli se, ettei siinä chilissä ollut mitään ihmeellistä. Kuitenkin seuraavassa hetkessä molemmille iski aivan järkyttävän polttavat takapotkut. Siinä vaiheessa kun katsoi sitä tulisuuden kärsimystä, ei voinut oikeasti tehdä muuta kuin nauraa. Totesin vain molemmille, että oli lähes paras synttärilahja katsoa heidän kärsimystään ja nauraa päälle sadistista naurua. :D Toisaalta sain itse kärsiä seuraavaksi, kun halusin jälkiruoaksi jääkahvin jätskipallon kera. Sen jälkeen ultimaattinen ruokapahoinvointi oli taattu, ja taksimatka kotiin oli lievästi tuskainen. En muista koska olisi viimeksi ollut niin paha olo kun on syönyt aivan üüberit ähkyt. Intiassa ruoka vain on niin hyvää, ettei täällä kyllä varmaan laihtumaan pääse.



Sunnuntai oli ehkä tähän mennessä minulle henkilökohtaisesti paras päivä kokemuksellisesti. Ensinnäki, vapaapäivät on parhaita siitä että voi oikeasti nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Sunnuntaina päästiin siis ylös sängystä puolilta päivin. Sitten otimme jälleen taksin, kohteenamme jumalatar Kalin temppeli, Kalighat. Hyppäsimme ulos taksista temppelin läheisellä metroasemalla ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Ensimmäisenä päivänä emme todellakaan olisi astuneet jalallammekaan siihen mestaan, johon päädyimme. Keittiö näytti sotkuiselta, eikä ruokailutilassakaan ollut pahemmin kehumista, mutta ruoka ei taaskaan pettänyt. Chilli Paneer riisillä toimii aina, ja ruokanautinto on taattu.

Välikevennys: intialainen ambulanssi.
En haluaisi joutua kyytiin.

Durgan patsaita Pujaa varten

Syötyämme lähdimme kikkailemaan kohti Kalin temppeliä. Matkalla tapasimme sedän, joka neuvoi meille kysymättämme tietä temppeliä kohti. Matkan varrella tämä setä opasti meidät katsomaan Durga Pujaa varten tehtyjä suuria Durgan patsaita, mikä oli aivan mieletöntä. Intialaiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Päästyämme temppelin luo, joku toinen intialainen setä tuli ja käytännössä kaappasi meidät, ja lähti johdattamaan meitä temppelialueelle. Temppelissä käynti oli yksi hämmentävimmistä ja rikkaimmista kokemuksista ikinä. Temppelialueella käveltiin paljain varpain, ja meidän käsiimme iskettiin jotain kukkia ja rukoushässäköitä, joita pääsimme käyttämään. Astuessamme temppeliin heitimme kukat uhriksi Kalille. Samalla otsaan painettiin oranssilla maalilla täplä. Seuraavaksi meidät johdatettiin miehen luokse, joka halusi rukoilla meidän puolestamme Kalin nimeen. Sen jälkeen kävimme itse rukoilemassa Kalin patsaan ääressä kumisevien kellojen alla. Siinä tilanteessa minulla itseäni vallitsi sellainen sisäinen rauha, mitä en ole pitkään aikaan saanut kokea. Vaikka minut laitettiin Kalin patsaan eteen rukoilemaan, kukaan ei pystynyt näkemään sitä mitä minun sisälläni oikeasti liikkui ja ketä oikeasti rukoilin. Tämä oli yksi hienoimmista kokemuksista, joita Intia on tähän mennessä tarjonnut. Pääsimme myös näkemään yhden niistä alttareista, jossa Kalille uhrataan milloin mitäkin elukoita. Oli mahtavaa tuntea meidän oman, elävän kristittyjen Jumalan läsnäolo sellaisessa paikassa ja kokea olevansa siunattu.

Kalighatin temppelin edessä olevaa markkina-aluetta

Täplä otsassa.Kalin temppeli taustalla

Temppelissä käymisen jälkeen seikkailimme vielä hieman sellaisilla kaduilla, joilla emme ole aiemmin käyneet. Ostimme Miiun kanssa sitten yhdestä kojusta maailman rumimmat sateenvarjot. Kun tämä monsuuni ei ota loppuakseen. Toivottavasti Darjeelingissa ei sada vettä. Tuskinpa sentään. Siellä tulee oletettavasti vain kylmä, kun on tottunut tähän 30 lämpöasteeseen ja siellä korkeammalla päivälämpötilat laskevat jo alle 20 asteen ja öisin lämmintä on kymmenisen astetta. Villasukat ja pipot täytynee siis kaivaa rinkan pohjalta. Seuraava teksti siis ilmestynee tänne parin viikon kuluttua Darjeelingin jälkeen. Siihen saakka, Namaste!


Ps. nähtiin maanantaina aivan hervottoman kokoinen torakka. Onneksi se oli hyvinkin kuollut ja liiskaantunut, mutta silti. Todellinen monsteri.

Ja loppukevennys:
Miiun valkoinen jalka vs. Reetan ruskea jalka.
Miiu tulee varmaan olemaan saman värinen tämän reissun jälkeenkin. :D
Itse toivon saavani lisäväriä kuukauden päästä Goalla.