Intialaista lastensuojelua, kokkikurssi ja sairaalakäynti

Kolkatassa sattuu ja tapahtuu. Viimeiset viikot tuntuvat kuluvan kuin siivillä, kun tapahtuu niin paljon kaikkea odometer ja odottamatonta. Ollaan nähty intialaista lastensuojelua, käyty kokkikurssilla ja päädytty myöskin käymään sairaalassa.

Työkooma, osa 1

Viikko sitten perjantaina päästiin tutustumaan Ms. Mallikin johtaman Child Welfare Committeen toimintaan. Lähdettiin käymään rouvan kanssa CWC:n kokouksessa hieman Kolkatan ulkopuolella sijaitsevassa 200 paikkaisessa tytöille suunnatussa lastenkodissa. Saimme seurata, kun Ms. M ja komitean muut jäsenet kävivät asiakkaiden kanssa heidän tapauksiaan läpi. Yhdessä tapauksessa keskusteltiin 15-vuotiaan viimeisillään raskaana olevan tytön äidin kanssa siitä, että tytön kannattaisi pysyä lastenkodissa synnyttämiseen asti jotta syntyvällä lapsella olisi paremmat oltavat. Tytön äiti olisi halunnut lapsensa kotiin, koko muun 8-päisen perheen keskelle. Ms. Mallik on sen verran kovis mamma, että hänen sanansa on näissä asioissa CWC:n puheenjohtajana myös Intian oikeusistuimen yläpuolella. Päätös oli se, että tyttö jää lastenkotiin. Täytyy sanoa, että on meillä kyllä aika hardcore harkkaohjaaja! Ms. Mallik kertoi CWC:n tekevän työtä myös löytölapsien hyväksi. Yhdessä tapauksessa oli löydetty vastasyntynyt vauva, joka oli laitettu puun koloon piiloon rätti suussa käytännössä kuolemaan. Kaikkien löydettyjen vauvojen vanhemmat yritetään tavoittaa ensimmäisenä, mutta jos heitä ei tavoiteta, lapset lähtevät kohti adoptioprosessia. Rouva kertoi meille myös faktana sen, että Intiassa katoaa joka ikinen tunti 11 lasta, joista keskimäärin 7 löydetään. Ja tässä on kyseessä pelkästään viranomaisille ilmoitetut tapaukset. Kun lapsi katoaa Intiassa, poliisi ei ole kiinnostunut asiasta koska poliisilla on kiire ratkoa muita rikoksia kuten ryöstöjä ja murhia. Onneksi on olemassa sellainen järjestö kuin CWC, joka tekee oikeasti työtä lasten hyväksi!

Työkooma, osa 2

Jab Tak Hai Jaan oli sen perjantai-illan suurta viihdykettä. Päädyimme siis katsomaan leffateatteriin Bollywood-elokuvaa, josta emme etukäteen tienneet oikeastaan yhtikäs mitään. Ennen elokuvan alkua arvoimme, mahtaako se sisältää edes tekstityksiä. Lopputulos oli se, ettei tekstityksiä tietenkään ollut, mutta saimme siitä huolimatta kolmen tunnin viihdyttävän romanttisen pläjäyksen hindiksi, josta kuitenkin juonen yksinkertaisuuden vuoksi ymmärsi oikeastaan kaiken. Jab Tak Hai Jaan, niin kauan kuin hengitän!

Viikko sitten lauantaina käväisimme kokkikurssilla. Päädyimme siis erään paikallisen naisen kotiin ja keittiöön kokkailemaan perinteisiä bengalilaisia ruokia. Oikeastaan se juttu meni niin, että tämä mukava nainen kokkaili ja me saimme katsella kun hän samalla kertoili mitä ruoanlaiton tiimellyksessä oikein tapahtuu. Saimme siis aikamoisen bengalilaisen gourmet-aterian, joka sisälsi mausteista munakoisokastiketta, perinteistä linssimuhennosta kookoksella höystettynä, kanacurrya ja jälkiruoaksi makeaa tomaattichutneyta. Pakko sanoa, että se oli ehkä parasta bengalilaista ruokaa jota olen täällä ollessani syönyt!

Sunnuntaina astuessamme IPERin ovista ulos olikin läheisimmälle pääkadulle levittäytynyt markkinat. Osuimme siis keskelle muslimien juhlaa Muharramia. Liikenteeltä suljettujen katujen varsilla oli oli kojuja joissa myytiin kaikenlaista krääsää. Huvittavinta oli se, että Miiu kristittynä osti näin muslimijuhlan keskeltä tuliaisiksi hindujumalten patsaita. Varsinaista uskontodialogia. Oli hämmentävää päästä kävelemään rauhassa pitkin niitä katuja, jotka ovat normaalisti täynnä liikenteestä.

Maanantaista tulikin se koko matkan ajan odotettu päivä… kun Reeta sai vatsataudin. Parasta oli se, että noin puoli tuntia ennen pahoinvoinnin alkamista pääsin sanomasta, että on kyllä ihme jos kukaan meistä ei sairastu. Iltapäivään mennessä aloin muistuttaa enemmänkin haamua tai zombieta, jonka naama ei enää ollut pelkästään vain valkoinen vaan hieman vihertävä. Seitsemään mennessä olin siinä kuosissa, että oli pakko soittaa Ms. Mallikille että nyt pitää lähteä sairaalaan. Siitä reissusta minulla ei kamalasti ole muistikuvia. Kuuleman mukaan hoipertelin Matin jättikokoisessa vaaleanvihreässä t-paidassa ja Miiun ruudullisissa yöhousuissa eteenpäin pysyen kohtalaisesti pystyssä. Sairaalassa rouva kuulemma puski statuksensa ja egonsa kanssa kaikkien jonojen ohi, iski nyrkkiä pöytään ja sanoi että nyt pitää saada palvelua. Pääsin jossakin vaiheessa lääkärin pakeille, joka pisti minuun mystisen piikin. Tämän piikin vaikutuksesta aloin voida lähes välittömästi paremmin ja näyttää vihreän otuksen sijaan omalta itseltäni.. Lääkäri antoi piikin lisäksi noin viidet eri lääkkeet, joita sitten popsin koko loppuviikon. Tiistaina toipilasaikanani IPERille saapuivat India Got Talent -kilpailun voittajat, tyttö ja poika jotka ovat aivan mielettömiä tanssijoita. Lapset olivat saaneet tanssioppinsa IPERiltä, ja nyt he palasivat voiton jälkeen kotiin. Tätä riemusaattoa tuijottelin sitten ikkunasta. Torstaina olotilani alkoi olla jo suhteellisen normaali ja palasin takaisin töihin.

Talentin voittajat!

Viimeksi kuluneena lauantaina käväisimme Kolkatan 50 vuotta vanhassa planetaariossa. Planetaario oli käytännössä sellainen puolipallon muotoinen kivihalli, joka tarjosi meille presentaation tähtitaivaan ihmeistä ja aurinkokuntamme planeetoista. Presentaatiota piti vanha intialainen mamma, joka oli aika klassinen esimerkki äkäisestä kirjastotädistä. Ennen esitystä tämä mamma selitti tiukalla äänensävyllä, että kaiken maailman metelöinti on esityksen aikana kielletty, ja että puhelimet pitää olla ehdottomasti suljettuina koko esityksen ajan. Kun joku sitten sattui esityksen aikana käyttämään puhelintaan, tämä mamma keskeytti yllättäen lauseensa ja alkoi huutaa “If you can’t keep your mobile phones switched off, you are welcome to leave here! You will not disturb the presentation!”. Seuraavan kerran kun joku lapsi sattui huudahtamaan mamma huusi jälleen kesken lauseen “keep your children silent!”. Saimme tästä mammasta Miiun ja Matin kanssa suurta huvitusta, ja esityskin oli teknologiaansa nähden hyvin hienoa ja mielenkiintoista katseltavaa. Kun tulimme takaisin kotiin, keskelle meidän omaa kotikatuamme oli pystytetty lava, jossa oli joku paikallinen bändi soittamassa ja yksi IPERin tytöistä oli siellä tanssimassa. Yllätysten kaupunki tämä on tosiaan.

Tänään lähdimme aamulla Kolkatan keskustan lähistölle messuun kristilliseen kirkkoon. Tämän kirkon kanttori tuli esittäytymään ja kysymään mistä ollaan kotoisin. Kun kerroimme, että olemme Suomesta, kanttori toteaa “ahaa hienoa, minulla on siellä sukujuuret ja isoäiti asuu Suomessa”. Tästä innostuneena kanttori päätti sitten täräyttää ja soittaa messun alkuun Maamme-laulun iPodiltaan. Messu noudatti aikalailla meidän luterilaisen kirkon messukaavaa. Oli myös aika hienoa päästä käymään ehtoollisella Intiassa, ja vieläpä ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Kiitos Isällemme siitä! Messussa oli myös muita länkkäreitä, joista yksi oli suomalainen nainen. Ensimmäinen saman kansallisuuden edustaja johon törmäsimme Kolkatassa siis.

Huomenna lähtee käyntiin viimeinen työviikko, ja sekin on puolikas. Parin viikon päästä olemmekin jo matkalla kotiin. Jäljellä olevana aikana saamme vielä nauttia kotikaupungin nähtävyyksistä uudestaan, kun Miiun ystävä Roosa saapuu tiistaina osaksi intialaista perhettämme.

Paratiisiloma Bagassa

Intialaiset tykkäävät juhlia jatkuvalla syötöllä. Viime viikolla juhlittiin Divalia, eli yhtä kuin Kali Pujaa. Me suuntasimme siis nokkamme kohti pientä intialaista paratiisia, Goaa. Baga Beach, goalainen ruoka ja Goan todella ystävälliset ihmiset toivat viikon aikana elämään paljon uutta kivaa ja jännää.

Baga Beach

Lentokone saavutti Goan lentokentän viime viikon tiistaina iltapäivällä. Siitä suuntasimme taksilla kohti Bagaa ja hotelliamme Riverside Residencyä. Hotellilla ehdimme vain käydä pyörähtämässä ja vaihtamassa vaatteet, kun jo juoksimme kohti kilometrin päässä ollutta Baga Beachia. Ensivaikutelma ja eteemme levittäytyvä näky oli aivan mieletön. Hiekkarantoja silmänkantamattomiin, ihanan sinivihreä meri, lämmin tuuli ja upeat aallot. Ei siinä kauaa tarvinnut hidastella, kun jo juoksin mereen nauttimaan merivedestä ja aalloista. Fiilis oli aivan mieletön!

Lila Cafessa oli tunnetusti sisällä myös söpöjä
karvaisia, ruokaa kerjääviä otuksia

Lila Cafe

Aamupalat nautimme hotelliamme lähellä olevassa kahvilassa nimeltään Lila Cafe. Kyseinen paikka tarjosi meille aivan mielettömiä länkkäriaamupaloja keitetyistä kananmunista vesipuhvelilla täytettyihin croissantteihin. Myös banaanipirtelöt ja tuorepuristetut mehut olivat parhautta.

Titanic Ali lähdössä neitsytmatkalleen

Elämäämme rannalla viihdytti Kolkatasta hankittu pieni ottolapsemme, vesileikkien hirmu, krokotiili nimeltään Titanic Ali. Titanic Ali herätti rannalla myös suurta huomiota ja kummastusta niin muiden turistien kuin paikallistenkin joukossa. Heille oli ilmeisesti epätavallista nähdä jotain niinkin mahtipontista kuin krokotiilin näköinen vesilelu. Siellä me sitten ratsastimme joka päivä aalloilla Titanic Alin kanssa. Valitettavasti loman loppupuolella Titanic Alin kestävyyskunto alkoi heikentyä, ja lauantaina hän sai suuren haavan ja häneltä irtosi jalka. Onneksi Titanic Alin jalat olivat erilliset ilmapallot, joita käytimme hyödyksi merta valloittaessamme. Titanic Alin ruhosta syntyi viimeiseksi päiväksi eli sunnuntaiksi Matille todella tyylikäs rantareppu. Titanic Alin jalat luovutimme intialaisille miehille, joihin Matti tutustui sunnuntaina. Jalat jäivät siis elämään Bagan rannoille. Mitä niille tulevaisuudessa tapahtuu, sitä emme saa koskaan tietää.

Voi sitä riemua...! :D

Aaltojen valtiatar!

Biitsillä hengailuun liittyi totta kai myös hiekkaveistosten tekeminen. Tämäkin aktiviteetti herätti kummastusta muissa kanssaeläjissä. Miiu teki muun muassa Matin päälle norsun, joka tuotti suurta hilpeyttä ohikulkijoihin. Toisena päivänä päätimme vääntää rannalle pienen hiekkalinnan. Vallihauta tosin ei onnistunut, sillä hiekka imaisia kaiken veden hienosta kaivannosta. Seuraavina päivinä rannoilla pyöriessämme saimme huomata, että olimme saaneet aikaan hiekkaveistosvillityksen myös muissa ihmisissä.

Titanic Ali ja yksinäinen linnake

Matti norsu

Ihana Javier! Ja se hattu. :D

Ehdimme myös saada Goalla omat kantapaikkamme. Päivisin löysimme löhöilypaikan aurinkopedeiltä rantabaarista nimeltään Xavier’s. Xavier’sin työntekijät olivat aivan mahtavaa porukkaa! Heti ensimmäisenä törmäsimme mieheen nimeltään Naeem, joka alkoikin puhua pälpättää meille lähes täydellistä suomenkieltä. Naeemilla oli myös suomenkielinen nimi, Mikko. Mikon kanssa kävimme pitkät keskustelut pelkästään suomeksi. Aivan mahtava tyyppi! Xavier’sissa piipahti yhtenä päivänä myös lehmä, joka päätti sitten syödä jonkun toisen turistin lautaselta. Xavier’s piti myös huolta meidän nesteytyksestämme tuorepuristettujen mehujen ja pirtelöiden muodossa. Xavier’sin toisen työntekijän ristimme Javieriksi, sillä emme yksinkertaisesti vain oppineet hänen oikeaa nimeään. Javier on niin ihanan sydämellinen ja suloinen mies! Olimme hänen hyviä ja parhaita ystäviään koko ajan, kun vietimme aikaa hänen kanssaan. Javierin kanssa kävimme myös pitkiä keskusteluita maailman menosta. Javier piti meistä niin paljon, että viimeisenä päivänämme Goalla hän haki minulle ja Miiulle jäätelöt jostain läheisestä kioskista, eikä edes pyytänyt niistä maksua. Ihana Javier! Parasta oli ehkä kuitenkin se, että sunnuntaina ostin itselleni hatun. Jota Javier halusi lainata. Lopputuloksena tästä tulikin se, että kyseinen hattu jäi Javierin päähän poistuttuamme Bagan rannoilta. Toivottavasti Javier ei ole saanut hirveitä tunnontuskia siitä, että hän epähuomiossa vei hattuni. Javier toivotti meille lähtiessämme siunausta, ja hän aikoi rukoilla meidän puolesta ettei meille sattuisi elämässämme koskaan mitään pahaa. Ja että kaikki olisi vain pelkästään hyvää. Ihana Javier!

RAPU!

Toinen kantapaikkamme oli Sports Bar, jossa viihdyimme iltaisin. Sports Barissa oli sisäänheittäjä nimeltään Raul. Raul on jossain elämänsä vaiheessa asunut Suomessa ja Venäjällä. Muutamia viikkoja sitten tämä heppu oli tavannut ruotsalaisen nyrkkeilijä neitokaisen, ja he olivat rakastuneet toisiinsa päätä pahkaa. Kun kerroimme, että olemme Suomesta ja osaamme ruotsia, päädyimme kirjoittamaan tämän herrasmiehen nimissä tälle tytölle ruotsinkielisiä rakkauskirjeitä. Joka ilta saimme raapustella näitä kauniita naapurimaamme kielellä ilmaistuja rakkaudentunnustuksia. Sports Bar oli myös ainoa paikka, josta saimme pyydettyämme drinkit ananaksesta ja pienestä melonista!

Norsupesu!

Parhaimpia kokemuksia lomalla olivat kuitenkin norsupesu ja parasailing! Perjantaina lähdimme käymään paikassa keskellä Goan viidakkoa, jossa pääsimme norsupesulle. Kiipesin siinä sitten oikean, ihanan ja suloisen norsun selkään, ja norsu roiskutteli vettä päälleni kärsällänsä. Se oli aivan mielettömän hienoa! Ja voi että kun jollain eläimellä voi olla kauniit silmät, rakastuin siihen otukseen aivan täysin! Parasailingia kokeilimme sunnuntaina. Lähdimme siis merelle veneellä, jonka perässä oli laskuvarjo. Siinä sitten lähdettiin veneen perässä tuulen mukana leijumaan ilmaan. Oli aivan järjettömän siistiä katsella rantamaisemia ja kuunnella aaltojen ääniä korkeuksista. Niin mieletöntä!

Ihana, kaunis eläin

Huiiiiiii!

Upeat auringonlaskut
olivat parhautta

Goalla sai siis vain levätä, maata auringossa, nauttia merestä ja lämmöstä. Ja ennen kaikkea sai nauttia siitä uskomattomasta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä, joita goalaiset meille tarjosivat! Oli myös aivan mieletöntä päästä syömään länsimaista ruokaa kahden kuukauden jälkeen..! Voittajavalinnaksi osoittautui ravintola Britto’sin naudan ohuet fileeleikkeleet goalaisilla mausteilla. Aivan järjettömän hyvää! Myös erilaiset pastat ja kanafile pippurikastikkeessa olivat suuria nautinnon aiheita. Aivan mieletön loma!

Matkastani on nyt jäljellä enää neljännes. Työpäiviä on jäljellä yhdeksän. Kuukauden päästä voin todeta olevani kotona Kuhmossa äidin ja iskän jääkaapilla, odottelemassa joulua. Onneksi saamme harrastaa vielä lisää kotimaanmatkailua täällä Intiassa ihanan pienen intialaisen perheemme kanssa, kun viimeisellä viikollamme lähdemme vielä kohti Delhiä, Agraa ja Taj Mahalia!

Taksikommelluksia ja arkista aherrusta

Elämä Kolkatassa on jatkunut Durgan juhlimisen ja vuoristoilmassa virkistymisen jälkeen normaalisti. Päivät kuluvat töitä tehdessä lasten kanssa, rentoillessa ja kaupunkia ihmetellessä. On hämmentävää huomata, että Kolkata on alkanut tuntua oikeasti kodilta.

Pieni perfektionisti

Perinteinen päivä IPERillä kulkee seuraavalla kaavalla: Aamulla herätään kun jaksetaan, syödään aamupalaa, pelataan pari erää ristiseiskaa ja lähdetään yhdeksitoista töihin alakertaan. Siellä meitä odottaa hyperaktiivinen 2-6 noin kymmenen vuotiaan lapsen ryhmä, joiden kanssa olemme kaksi ja puoli tuntia putkeen. Tyttöjä ryhmässä on neljä ja poikia kaksi. Hyvänä päivänä paikalla saattaa olla pidennettyjen lomien vuoksi vain yksi ihana riiviö. Jolla on siis kolme opettajaa. Normaalisti paikalla on kuitenkin vähintään 3 lasta. No niin takaisin asiaan: tunti alkaa sillä, että piirrämme taululle liidulla viisi erilaista naamaa, iloisen, ok, surullisen, vihaisen ja väsyneen. Sen jälkeen jokainen lapsi saa käydä kirjoittamassa nimensä sen kuvan alle, millainen on sen päivän fiilis. Yleensä kaikki ovat ok tai hyvin iloisia. Sitten alkaa aherrus.

Yön pimeinä tunteina kehitämme lapsille tehtävämonisteita, joissa on useimmiten englannin kielen sanoja joita pitää kirjoittaa oikein, kuvia joita värittää, sekä helpohkoja matemaattisia pulmia. Niitä sitten ratkotaan ja tehdään yhdessä lasten kanssa. Hyvin usein joukossa on mukana sellainen lapsi, joka ei oikeastaan osaa tehdä itse mitään, vaan hän tarvitsee oman yksityisen opettajan. Joka on yleensä Matti. Koska Matilla riittää eniten kärsivällisyyttä tämän jonkinasteisesta keskittymishäiriöstä osansa saaneen lapsosen kanssa. Jossakin vaiheessa (yleensä jo tunnin jälkeen) kaikilta palleroilta loppuu kärsivällisyys, ja jonkin sortin häseltäminen, sekasorto ja hallittu kaaos saa alkaa. Lapset juoksevat ympäri luokkaa, alkavat lievästi terrorisoida toisiaan tai muuten vain touhuavat aivan kaikkea muuta kuin mitä heidän pitäisi touhuta. Yleensä annamme lasten riehua hetkisen, jonka jälkeen istutamme heidät takaisin paikoilleen. Ovelana jekkuna kehitimme Masala Monkeyn. Masala Monkey on piirretty apina, jolla on luokassa oma puu. Aina kun lapset käyttäytyvät hyvin, Masala Monkey kiipeää puun oksia ylöspäin. Jos lapset käyttäytyvät huonosti, Masala Monkey laskeutuu alaspäin tai jopa putoaa maahan. Puun latvassa Masalaa odottaa Magic Banana, ja jos Masala kiipeää tarpeeksi ylös ja saa Magic Bananan, tapahtuu jotain kivaa! Tämän on huomattu olevan hyvä kannustin lasten hyvin käyttäytymiselle. Vielä Masala Monkey ei ole tavoittanut Banaaniaan, mutta asia näyttää tulevaisuussen suhteen valoisalta. Emme tosin vielä itsekään tiedä, mitä tapahtuu kun Masala saa Banaaninsa.

Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut vain muutamia kommelluksia, nähtävyyksiä ja hauskuuksia. Yksi niistä oli ehdottomasti torstaiaamuinen taksimatka hammaslääkärille. Minulta siis lohkesi hampaasta jälleen palanen, joten jouduin tekemään paluun Dr. Gandhin hammasklinikalle. Kova tarkoitus oli siis ehtiä Tohtorin vastaanotolle kymmeneksi aamulla. No, tarina alkaa siitä, että yritimme metsästää taksia tälle muutamien kilometrien mittaiselle matkalle. Kirjoitin osoitteen ylös selkeästi lapulle, jota voi näyttää kuskille että tänne pitäisi päästä. Mutta kuten olemme tähän mennessä Intiasta jo moneen kymmeneen kertaan todenneet, asiat eivät koskaan toimi odotetulla tavalla, eikä mikään mene varsinkaan minkään logiikan mukaan. Kenelläkään taksikuskeista ei siis ollut harmainta aavistustakaan siitä, missä tämän osoitteen osoittama paikka sijaitsee. Sitten jokin kiva nainen neuvoi meitä, että sanokaa taksikuskille että vie meidät Bypassille, josta joku voi neuvoa meidät eteen päin. Tästä seurasi seuraavaa: saimme taksikuskin, joka tiesi missä on bypass. Joka sitten olikin aivan täysin vastakkaisessa suunnassa, missä hammaslääkäri oli. Päädyimme siis jonnekin aivan kuuseen, jossa kuski päätti pysähtyä ja lähteä kysymään tien varteen pysähtyneeltä poliisilta ajo-ohjeita. Siinä vaiheessa jouduin soittamaan hammaslääkärille, että anteeksi ollaan taksissa jossain aivan muualla kuin missä meidän pitäisi olla, ja että ollaan myöhässä. Lähdettiin sitten Miiun kanssa viemään puhelinta taksikuskille, ja Matti jäi istumaan taksiin. Yksin. Melkoisen absurdi tilanne. Saavutimme poliisisetien kanssa juttelevan kuskimme, ja annoin luurin hänelle. Poliisit kyselivät meiltäkin, mihin oikein halusimme päästä. Kuski puhui hammaslääkäritädin kanssa ehkä noin minuutin. Sitten lähdettiin ajamaan kunnon haipakkaa ja kuski tiesikin minne pitää mennä. Kävimme East Kolkatan puolella, mutta yllättäen päädyimmekin puolen tunnin ajamisen jälkeen oikeaan paikkaan, ja vieläpä täysin Gandhin vastaanoton oven eteen. Ajelimme siis ympäriinsä noin 15 kilometrin matkan viiden kilometrin sijaan. Parasta tässä kaikessa kuitenkin oli se, että hampaastani oli lohjennut vain pieni pala entistä paikkaa, jonka tohtori Gandhi ystävällisesti tasoitti veloituksetta.

Myös Kolkatan basaarit ja intialainen versio China Townista ovat tulleet tutuiksi. Viikko sitten lauantaina päätimme lähteä käymään kiinakaupungissa. Joka oli täysi kaaoottisuuden keskus. Ihmisiä oli niin paljon, että siellä sai kulkea kuin sillit purkissa. Kokonaisia katuja oli omistettu joillekin tietyille tuotteille. Oli katu, jossa oli pelkkiä optikkoliikkeitä, toisella kadulla oli pelkkiä kenkiä ja kolmannella kadulla myytiin miljoonassa eri kaupustelukojussa lastenvaatteita. Kaaoksen määrästä kertoo se, että ihan sama missä käveli oli pakko koko ajan katsoa ettei kävele itse kenenkään päälle, ettei kukaan kävele meidän päälle, ettei kukaan aja autolla, riksalla tai moottoripyörällä päälle tai ettei itse kävele vahingossa minkään kulkuvälineen alle. Tässä sekamelskassa sain myös kokea, miltä tuntuu kun joku intialainen yrittää hieman tungoksessa hiplailla. Lähdin aika äkkiä juoksentelemaan karkuun. Kaaos oli sen verran kova, ettei tästä kaikesta pystynyt ottamaan edes kuvia. Mielenkiintoisinta Kolkatan Chinatownissa on ehkä se, että siellä asuu nykyään enää noin 50 kiinalaisperhettä kun kaikki muut on karkotettu pois.

St. Johnin kirkko

Intialainen Viimeinen ehtoollinen

Osuimme eräänä päivänä basaariseikkailujen jälkeen myös Pyhän Johanneksen kirkolle. Oli aivan mahtavaa päästä käymään jossakin sellaisessa paikassa, joka on oleellinen osa meidän omaa kulttuuria ja varsinkin omaa elämää. St. Johnin kirkossa on myös intialainen versio Viimeisestä ehtoollisesta. Teoksen maalaaja oli käyttänyt malleinaan intialaisia kaupustelijoita. Mielenkiintoista kirkossa oli se, että sen ovien ulkopuolella oli iso kivinen muistolaatta, joka oli omistettu Peter Panille. Siis oikealle ihmiselle, joka vain ilmeisesti sattui olemaan satuhahmon niminen.

Pyhän Johanneksen kirkko sisältä

Peter Panin muistolle

Pieni ihana viikari opetteli värejä
suomeksi UNO-korteista

IPERin lapset ovat ihania. Istuessani tässä eräänä iltana toimistossa tietokoneella, yksi noin 10-vuotias tyttö tuli juttelemaan minulle. Lopuksi hän halasi minua, pussasi molemmille poskille ja sanoi tervehdykseksi “Byebye Barbiedoll, tata!”. Aivan mahtavuutta! Kivaa olla välillä kuningatar tai barbienukke. :D Se on ollut myös hienoa, että lapset ovat alkaneet kutsua meitä etunimillä ilmausten sir ja ma’am sijaan. Tässä kulttuurissa vanhemman ihmisen kutsuminen etunimellä on rangaistava teko, josta seuraa yleensä läpsäisy tai jotain muuta vastaavaa. Pisteet lapsille siitä, että uskaltavat ja haluavat käyttää meidän oikeita nimiä! Meitä viihdyttämässä on ollut parin viikon aikana myös nepalilaisen työtoverimme 2,5-vuotias yliaktiivinen ja ylisöpö tytär! Joka yksi aamu herätti Matin seisomalla Matin bungalowin ulkopuolella tuijottamassa Mattia. Tämä tyttö myös on salamana minun ja Miiun huoneessa joka aamu, kun hän tajuaa meidän olevan hereillä. Kyseinen pieni tytön tyllerö on keksinyt myös aktiviitetin Miiun UNO-korttien tuhoamisesta. Me ollaan saatu nauttia myös aivan yli-ihanista pienen tytön tanssiesityksistä.

Pienet kampaustuokiot.
Taisin saada siinä samalla päähäni
mehuja jostain hedelmästä.

Viikkoja Intiassa on jäljellä enää viisi, mikä tarkoittaa noin 35:ttä päivää, joista töitä on 11. Huomisesta alkaen seuraavan viikon ajan taikasana on: GOA. Loma alkakoon. Taas.

Jumalattaren juhlaa ja Mount Kanchenjunga

Viimeinen puolitoistaviikkoinen on ollut hermoja lepuuttava sekä energiaa kuluttava. Hullut intialaiset pitkine juhlineen ja hulluine vuoristoteineen ovat aiheuttaneet riemua ja jännitystä. Durga Puja ja Darjeeling olivat kaikkea tätä. Ja pienenä varoituksen sanana seuraava: tämä raapusteluni tulee olemaan pitkä, mutta toivottavasti mielenkiintoinen. Ja hyvin vahvasti kuvien täyttämä.

Bambuista ja kankaasta rakennettu maja.

Durga Puja on hinduille koko vuoden tärkein juhla. Durga on yksi hindujen tärkeimmistä jumalattarista ja jumala Shivan vaimo. Durgan Pujan taustalla oleva tarina on seuraavanlainen: Durga oli menossa neljän lapsensa Ganeshan, Saraswatin, Lakshmin ja Kartikin kanssa tapaamaan omia vanhempiaan. Ganesha on rahan ja bisneksen jumala, Saraswati tiedon ja viisauden jumalatar, Lakshmi hyvinvoinnin ja kauneuden jumalatar ja Kartik sodan jumala. Gansha ratsastaa hiirellä, Lakshmin lemmikki on valkoinen pöllö, Saraswatilla on joutsen ja Kartikin eläintoveri on riikinkukko. Matkalla vanhempiensa luokse Durhga lapsineen törmää demonilaumaan. Demonit riehuvat ympäriinsä ja yrittävät estää matkan jatkumisen. Niinpä muut jumalat antavat Durgalle kymmenen kättä, jotta hän voi piestä demonit hengiltä. Niinpä Durga laittaa myllyt pyörimään ja surmaa kaikki demonit. Durga perheineen pääsee turvallisesti perille vanhempiensa luokse. Durga viipyy vanhempiensa luona neljä päivää, jonka jälkeen hän palaa lapsineen takaisin omaan kotiinsa.

Durga ja Durgan lapset

Durga Pujaan valmistaudutaan aika samalla tavalla kuin meidän jouluumme. Intiaan saapumisestamme asti joka puolella on näkynyt Puja -mainoksia ja joka ikinen kauppa myy jotain Pujaan liittyvää, hurjilla alennuksilla tietenkin. Jokainen ostaa lähes jokaiselle Pujan päivälle uudet vaatteet, uusia koruja ja kaikenlaista muuta sälää. Koko Kolkata on pikkuhiljaa koristautunut täyteen juhla-asuunsa. Ympäri kaupunkia on rakennettu bambuista ja kankaista  Durgan koteja, joista jokaisessa on Durgan ja koko perheen upeasti tehdyt patsaat. Nämä Durgamajat ovat käsittämättömän upeita, ja on todella vaikea uskoa että ne on rakennettu oikeasti bambusta ja kankaasta. Durga Pujan vietto alkoi viikko sitten perjantaina, ja se loppu viikon päästä torstaina. Puja kestää kuitenkin virallisesti neljä päivää maanantaista torstaihin, kuten tarinan mukaan Durgan vierailu vanhempiensa luona. Neljännen päivän jälkeen kaikki Durgan patsaat viedään majoista ja dumpataan Kolkatassa kulkeviin Gangesin sivujokiin. Patsaiden jokeen kaataminen kuvastaa Durgan vanhempien ikävää lastaan kohtaan. Pujaan kuuluu luonnollisesti myös se, että vietetään paljon aikaa perheiden kesken, syödään hyvin ja iltaisin käydään ihastelemassa Durgamajoja. Kävimme itsekin ihastelemassa tätä kaupungin uutta kirjoa ja värien loistoa muutamina iltoina. Kävelymatkaa kauemmas emme voineet oikein lähteä, sillä iltaisin tiet ovat niin tukossa liikenteestä että viiden kilometrin taksimatka kestää hyvässä lykyssä puolitoista tuntia, kuten saimme yhtenä iltana huomata. Virallisen Durga Pujan juhlintaa, paraateja ja ilotulituksia emme siis päässeet näkemään, mutta sen sijaan pääsimme näkemään uskomattomia vuoristomaisemia.

Bambumaja tämäkin

Hieman erilainen Durgamaja

Howrahin rautatieasema

Tiistai-iltana intialainen juna lähti kuljettamaan meitä kohti pohjoista ja Darjeelingia. Toisella Kolkatan päärautatieasemalla Howrahissa junan kolmetuntinen odottelu tarjosi mielenkiintoisia elämyksiä, kun intialaiset halusivat katsella meitä pelaamassa sanapeliä. Ja chicken rezala olikin vihreää kanakastiketta, jota ei yksinkertaisesti pystynyt syömään. Ensimmäinen paha intialainen ruoka on siis löydetty. Junaan kuitenkin selvittiin ja omat paikat löydettiin oikeasta osastosta. Mainittakoon tähän väliin, että intialaiset junat ovat aivan älyttömän pitkiä, meidän junamme taisi olla valehtelematta 400 metrinen kaikkine vaunuineen. Samassa osastossa matkaa kanssamme taittoi kiltti intialainen setä, joka oli tulossa etelästä Keralasta ja oli menossa kohti pohjoista Sikkimiä. Setä oli siis päättänyt viettää kolme vuorokautta elämästään junassa. Tämä kiltti setä jutteli meille paljon kaikenlaista, ja neuvoi junassa matkustamiseen liittyvissä asioissa. Yö nukuttiin hyvin, ja aamulla tämä setä heräsi meidän kanssamme yhtä aikaa tarkistamaan että osaamme jäädä oikealla asemalla pois. Matka kesti siis vaivaiset 14 tuntia, kun aamun tunteina seisottiin vielä yhdellä asemalla tunti odottelemassa vastaantulevia junia. Junailussa hauskinta oli se, mitä kaikkea siellä oikein voidaankaan myydä. Ohitsemme kulki porukkaa myymässä muun muassa keitettyjä kananmunia, pelikortteja, sareja, pähkinöitä, nuudeleita, teetä, jotain friteerattua, kirjoja, meikkipusseja, vettä, erilaisia härpäkkeitä, tuntemattomia hedelmiä, koruja, kampoja, narua, kännykkäpusseja, housuja, hammastikkuja ja muistitikkuja.

New Jalpaigurin asemalle selvisimme seitsemän jälkeen keskiviikkoaamuna. Sieltä neuvottelimme itsellemme taksin, ja lähdimme kapuamaan vuoren rinteitä kohti Darjeelingia. Ympäröivät maisemat olivat koko matkan ajan käsittämättömät. Yksikään kuva ei riitä kertomaan siitä todellisuudesta, jonka keskellä saimme olla. Joka puolella vihreyttä, vuoren rinteitä ja vuorten huippuja. Siinä sitä sitten istuttiin kaksi tuntia huonojen teiden aiheuttamassa auton vatkauksessa, hätkähdyttävissä maisemissa ja kuumotuksessa siitä, että pudotaanko jostain kapealta tieltä alas rotkoon vai ei. Meidän kuski kylläkin oli todellinen päällikkö, se setä ei väistänyt ketään eikä mitään vaan painoi autollaan menemään. Ja lujaa.

Hotelli Sterling mäen päällä

Selvisimme kuitenkin siitä kahden tunnin vatkauksesta hengissä, ja pääsimme hotelliimme Ghumissa, 7km Darjeelingin keskustasta. Siellä sitä sitten oltiin kirjaimellisesti pilvien keskellä kahden ja puolen kilometrin korkeudessa. Hotellimme oli sitten semmoisen mäen päällä, että ihmettelimme kuinka autot pääsivät sen mäen ylös. Keskiviikkona sitten vaan lepäiltiin hotellissa ja käytiin tallailemassa vähän ympäri Ghumia ja kattelemassa mitäs siellä näkyy. Ilta meni koomatessa, syödessä intialaisia ylimakeita leivoksia ja Miiun ottaessa minusta hauskoja yliväsymyksen aiheuttamia kuvasarjoja (ne eivät ole julkaistavaa tavaraa).

MUNKKEJA!

Darjeeling

Intialaisia leivoksia.

Torstaina päätimme lähteä kävellen Darjeelingin keskustaan. Matkan varrella näkyi upeita maisemia, rotkoja, paikallisia, turisteja, rukouslippuja ja buddhalaisia munkkeja. Keskustaan päästiin parin tunnin kävelyn jälkeen. Kävimme syömässä, katselemassa basaareja ja bongailemassa muita länkkäreitä. Piipahdimme myös yhdessä Darjeelingin parhaimmista teekaupoista, josta sai monia kymmeniä erilaisia Darjeelingin teelaatuja. Kävimme sitten vielä nauttimassa päivällistä Lonely Planetin suosittelemassa tiibetiläisessä ravintolassa. Ruoka oli aivan taivaallista. Kuten Intiassa yleensä (sitä chicken rezalaa lukuun ottamatta).

Buddhalaisten rukouslippuja

Pöhlö kuvailee kasveja

Perjantaina herätyskello herätti meidät puoli neljältä aamulla. Oli aika lähteä katsomaan vuoristoista auringonnousua Tiger Hilliin 2600 metrin korkeuteen. Puoli viiden aikaan kyseisille mestoille oli menossa jonoittain jeeppejä ja muita autoja. Ja ihmisiä oli satoja. Siellä sitä sitten nökötettiin ulkona kylmässä pari tuntia (itselläni oli päällä kolmet housut ja viisi paitaa), mutta se oli todellakin sen arvoista. Siinä vaiheessa, kun auringon säteet hälvensivät kaukaisten vuorten päällä olevat pilviverhot pois, sydän oli pysähtyä. Oli käsittämättömän upeaa katsoa kymmenien kilometrien päässä Intian ja Nepalin rajalla olevaa maailman kolmanneksi korkeita vuorta, Kanchenjungaa. Kanchenjungan korkein päähuippu kohoaa 8568 metrin korkeuteen. Sitä aamuauringon valaisemaa näkyä katsellessa ymmärsi taas vähän lisää Luojamme suuruutta. Kaikki se oli ehkä päräyttävintä, mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Mikään kuva ei kerro totuutta siitä, mitä tuli oikeasti nähtyä. Se kuva on piirtynyt vain mieleen.

Kaukaisuudessa Mount Kanchenjunga

Kaveri -ravintola!

Loppupäivää kulutimme jälleen mestoilla Darjeelingin keskustassa. Yhdessä basaarikojussa tapasimme maailman söpöimmän mummon, joka puhui todella hyvää englantia. Miiun oli pakko ostaa kyseiseltä mummolta paita. Mummo oli hauska myöskin siksi, että hän kaivoi vaihtorahat rintamuksestaan. Poikkesimme matkallamme myös kivannäköiseen krääsä- ja korukauppaan, jossa oli maailman paras myyjä. Tämä setä alkoi heti jutella meille todella paljon, kyseli mistä me tullaan ja heitti aivan mielettömästi läppää. Kauppiassetä oli itse matkustellut Euroopassa, mutta ei ollut käynyt Suomessa. Saimme kehuja myös siitä, että suomalaiset puhuvat hänen mielestään eurooppalaisista parasta englantia. Parasta oli kuitenkin se, että tämä setä halusi tietää mitä “lake” on suomeksi. Ja kun sanoimme järvi, setä äänsi sen sanan aivan täydellisesti. Ja hän kertoi meille intialaisen sanonnan: “If you haven’t seen Kolkata, yo haven’t seen anything. If yo have seen Kolkata, yo have seen everything.” Voidaan siis olla onnellisia siitä, että saadaan asua kolme kuukautta elämästämme kyseisessä kaupungissa. :) Sitten kävimme syömässä päivällistä thai-ravintolassa. Paneer kasviksilla, cashewkana, basilikakana ja naanleipä olivat jälleen kerran kulinaristisen nautinnon arvoisia.

Darjeelingissa kulkee 1800-luvulla rakennettu junarata, jolla liikennöi vielä tänäkin päivänä turistien suosima Toy Train. Matka New Jalpaigurin asemalta Darjeelingiin lelujunalla kestää seitsemän tuntia.

Teekauppa Nathmull's

Thaimaalaista ruokaa. NAM!

Tämän illan taksimatka olikin sitten paras taksimatka koko Intiassa olon aikana. Darjeelingissa taksikuskeilla on ilmiselvät yhteiset sopimukset siitä, kuka kuljettaa ja ketä ja millä hinnalla. Kuskit neuvottelivat meille keskenään auton, joka vei meidät halvimmalla takaisin hotellille. Taksikuskimme olikin sitten aivan omaa luokkaansa. Heti alkumatkasta vaikutti siltä, että hän olisi ollut hieman maistissa. Seuraavassa hetkessä hän ilmoitti meille, että poimimme matkan varrelta kyytiin hänen siskonsa. Kun nainen astui kyytiin, kuski naureskeli meille sanomalla “This is my chinese sister!”. Siis mitä?! :D Kun tämä chinese sister poistui kyydistä, hän lahjoitti kuskillemme pienen konjakkipullon. Tästäkös kuskimme innostui ja alkoi vain bilettää ja sanoi ottavansa koko pullon ennen nukkumaanmenoa. Matkalla kuunneltiin kaiken lisäksi aivan jäätävää länkkäripoppimusiikkia, ja kuski biletti lauleskellen koko ajan. Hän myös huuteli iloiseen sävyyn kaikenlaista ohikulkeville ihmisille ja autoilijoille. Oli aivan äärettömän hauskaa! Päätimme maksaa tälle kuskille vielä hieman ylimääräistä parhaasta kyydistä ikinä. Onneksi tästä matkasta on olemassa videomateriaalia, jonka avulla voi virkistää muistia. :)

Teeviljelmiä vuorten keskellä

Ihminen voi alkaa näyttää näinkin viisaalta
istuttuaan puoli yötä junassa

Launtai olikin se päivä, kun oli aika lähteä takaisin kotia kohti. Tapoimme päivällä vielä aikaa kävelemällä ympäri Ghumia ja istuskelemalla vuoren rinteillä. Iltapäivällä lähdimme laskettelemaan vuorenrinteitä takaisin alas kohti New Jalpaiguria. Matkalla pysähdyttiin vielä katselemaan teeviljelmiä, jotka jatkuivat silmänkantamattomiin asti. Siellä rinteillä näkyi myös apinoita. Juna takaisin Kolkataan lähti yhdeksältä illalla. Junassa meidän sleeper class -loosiin osui jälleen kerran mielenkiintoista porukkaa. Oli bangladeshilainen nuori mies sekä intialainen setä kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa. Kaikki alkoivat jutella meille todella paljon ja kysellä mistä olemme kotoisin. Kun vanhempi mies kuuli, että opiskelemme sosiaalialaa, hän alkoi kertoa tyttärensä kehitysvammasta. Hän halusi myös tietää, miten vammaishuoltoa toteutetaan Suomessa. Vietimme useita tunteja keskustellen näiden herrojen kanssa, emmekä malttaneet nukkua lähes lainkaan. Samassa vaunussa meidän kanssa oli myös intialaisia sotilaita. Jotka nukkuivat vanhat kunnon kiväärit kainaloissaan. Hyvin hämmentävää. :D

Intialaiset nukkuu rennosti juna-aseman pihalla

Takaisin kotiin IPERille selvisimme sunnuntaiaamuna kahdeksan maissa. Hassu setä oli melkein ovella vastassa toivottamassa meidät tervetulleiksi. Että se oli sitten sellainen reissu. Saimme nauttia vielä parista vapaapäivästä tehden mitä huvitti, ja työt saavat jatkua huomenna keskiviikkona. Matkamme on myös ylittänyt jo puolivälinsä. On kivaa ajatella, että päiviä on jäljellä vähemmän kuin mitä olemme täällä olleet. Ylinopeus ajan kulumisen suhteen on alkanut. Kohta sitä ollaankin jo Suomessa pakkasen keskellä.