lauantai 29. syyskuuta 2012

VAPAA-AIKAA, VAATTEITA JA UKKOSMYRSKYJÄ


Mangojääteetä Dakshinapanilla.
Oli muuten imelää.
Kotimme on muuttunut sähkökatkosten pesäksi ja torakoiden invaasion kohteeksi. Kaiken tämän lisäksi vapaa-ajan viihdykkeemme IPERillä vähentyivät hetkellisesti huomattavasti. Viimeviikkoinen koomaviikonloppu ajantappomenetelmineen oli melkoisen infernaalista, lisäyksenä siihen elämäni pahin ukkosmyrsky. Joka rikkoi nettiyhteydet viikoksi, siksi uutta tekstiä tulee vasta nyt. Onneksi ruoka on edelleen hyvää. Ainakin lähes aina. Ja jäätelö vielä parempaa.

Lauantai on tunnetusti se aamu, jolloin ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan. Niinpä siis nukuin viime lauantaina onnellisena siihen pisteeseen asti, kunnes heräsin huomatessani hikipisaroiden valuvan jalkojani pitkin. Avasin silmät, katsoin ylös, ja huomasin ettei tuulettimeni ole päällä. Nousin ylös, kokeilin katkaisijoita, mitään ei tapahtunut. Valot ja tuuletus olivat mennyttä. Kuvittelin jo mielessäni kauhukuvia siitä, että sähköt voivat olla pois monta päivää. Tai viikon. Se, mitä hassun sedän ja hänen vaimonsa puheista sai selvää, oli “fire”,  “mainswitch off” ja “you busted”. :D Ilmeisesti jossain päin rakennusta oli siis ollut pieni tulipalo, jonka vuoksi juuri meidän puoli oli pimeänä. Onneksi sähkökatkos kesti vain pari tuntia, jonka jälkeen jatkoimme elämää normaalisti. Harras toive on, ettei katkoja enää tulisi. Se voi tosin olla täyttä toiveajattelua.

Vapaa-aikaa meillä on töiden teholla hyvinkin runsaasti. Työpäivien pituus on keskimäärin 5½h, josta on varattu tunti lounastaukoa varten. Ei siis mitenkään kovin huimista tunneista ole kyse. :D Käytännössä Intiassa asuminen on kuitenkin harjoittelua 24/7. Kaikki ympärillä oleva on uutta ja erilaista. Joudun opettelemaan lähes joka päivä paljon uusia käytäntöjä ja toimintamalleja, jotka ovat itselle vieraita. Kyse ei siis ole pelkästään lasten kanssa työskentelystä, vaan ennen kaikkea uuteen kulttuuriympäristöön tutustumisesta. Myös vapaa-aika on siis oikeastaan harjoittelua. 


Varsinainen muotinäytös
Omien huoneidemme lisäksi meillä on käytössämme tv-huone. Voin kertoa, että television kanavatarjonta on hyvin laaja.100 kanavasta katsottavia on suurin piirtein 20. Sieltä löytyy muun muassa Disney Channel, HBO, MusicTV, Sony Pix ja vaikka mitä muuta. Päivittäinen ilonaiheemme on Greyn Anatomia! Jollekin saattaa herätä kysymys, että miksi ihmeessä me katsotaan telkkaria kun me ollaan Intiassa. Vastaus on yksinkertainen: tämä on meidän koti nämä kolme kuukautta. Jos olisin täällä lomamatkalla, en todellakaan istuisi montaa hetkeä television ääressä. Mutta me asutaan täällä, ja tehdään vapaa-aikana samoja asioita mitä kotona Suomessakin. Tässä osassa kaupunkia ei yksinkertaisesti voi joka ilta lähteä ulos tekemään mitään järkevää tai edes vähemmän järkevää, ei sitäkään jaksa. Meillä on viikonloput sitä varten, että pääsemme katselemaan nähtävyyksiä ja tutustumaan Kolkataan paremmin. Lööbailu ja rennosti ottaminen onnistuu mukavasti ja helposti sohvalla telkkarin ääressä.

Vaikka meillä on viihdykkeenä telkkari, oli iltojen kuluttaminen viimeviikon perjantaista tähän torstaihin asti lähes tuskaista. IPERillä oli viikon ajan käynnissä joku koulutushässäkkä, jonka seurauksena joitakin ihmemiehiä on linnoittautunut (siis majoittunut) meidän telkkarihuoneeseen. Ainoa paikka, missä pystyttiin torstaihin asti viettää aikaa on siis käytännössä Miiun ja minun huone. Joka alkaa tässä vaiheessa tuntua hyvin pieneltä… Ajantappomenetelmiä ovat siis olleet muun muassa ristiseiskan pelaaminen, UNO -korttipeli sekä matkakokoinen versio UpWords -sanapelistä englanninkielisenä. Nämä ajanvietteet alkavat muutaman päivän jälkeen tuntua hieman pitkästyttäviltä ja uuvuttavilta, koska täällä IPERillä ei käytännössä oikein ole mitään muuta mitä tehdä jos täältä ei lähde ulos. Ja sitäkään ei aina jaksa kuumuuden ja kulttuuriin sopeutumisesta aiheutuvan väsymyksen takia. Täytyy opetella kestämään sitäkin, että välillä on vain pakko maata bungalowissa ja katsella kattoon.


Näkymiä Victorian muistomerkin pihamaalle

Lauantaina päätimme kuitenkin lopettaa eristäytymisen, ja uskaltauduimme pitkälle taksimatkalle kohti keskustaa. Taksimatkat ovat niitä hetkiä, joista nautin suunnattomasti. Niissä hetkissä on parasta avoimista ikkunoista käyvä viilentävä tuulenvire, järjetön liikenteen sekamelska ja kaikkea uutta jännittävää nähtävää ympärillä. Tällä taksimatkalla päätimme olla turisteja. Päädyimme siis katsomaan kuningatar Viktorian muistomerkkiä, joka on Kolkatan tunnetuin nähtävyys. Hauskintahan koko jutussa oli se, että Intian kansalaisille pääsymaksu oli 10 rupiaa, ja ulkomaalaisille 150 rupiaa per nassu. :D Muistomerkki itsessään on aivan järkyttävän kokoinen valkoinen marmoripalatsi, jonka sisällä toimii tällä hetkellä museo. Muistomerkkipalatsin ympärille levittäytyy kasvitieteellinen puutarha. Kävimme tarkastelemassa tätä yli sata vuotta vanhaa arkkitehtuurin riemuvoittoa hämmästyneinä. Oli se sen verran komeaa nähtävää, että päätimme mennä sinne vielä joskus uudestaankin.


Victorian muistomerkki




Muistomerkkiä ympäröivästä puutarhasta

Lempivaatteet!


Sunnuntaina päätimme ottaa taksin kohti läheistä basaaria Dakshinapania. Basaari on auki päivittäin Durga Pujaan asti, ja se on täynnä kaikenmaailman intialaisia vaatteita. Kävimme siis vielä päivittämässä intialaista vaatevarastoamme. Intialaisissa vaatteissa on huomattavasti mukavampaa ja viileämpää tallustella kuin paksuissa Suomesta hankituissa t-paidoissa. Parasta Dakshinapanin reissussa oli se, että meille sattui myymään vaatteita nuori intialainen kristitty mies. Tämä mies innostui heti, kun näki Miiun kaulassa ristin. Mies alkoi esitellä toista olkavarttaan, johon hän oli juuri käynyt tatuoimassa Kristuksen orjantappurakruunu päässä. Tämä nuori herra piti meistä hyvää huolta!


Sunnuntai-ilta olikin sitten hyvin mielenkiintoinen, kun Kolkatan ylle puhkesi aivan järjetön ukkosmyrsky. Pelailimme siinä illalla korttia ja sanapeliä, kun myrsky alkoi yllättää. Kun yritimme rueta nukkumaan joskus puolilta öin, alkoi aivan järkyttävä ryske ja pauke. Ja sillä hetkellä, kun olin juuri saanut korvatulpat korviin ja hyvän asennon, tapahtui kamalia. Näkyi koko huoneenvalaiseva välähdys, pommilta kuulostanut räjähdys ja lieskat Miiun sängyn yläpuolella olevasta tuulettimesta. Siinä vaiheessa pompattiin melkoisen äkkiä ylös sängystä katkaisemaan virrat kaikista muista päällä olevista sähkölaitteista. Siitä pienen sydänkohtauksen kourissa vietetystä hetkestä teki vielä mukavampaa se, että käytävällä käveli vastaan aivan helkutin iso torakka (se 7cm pitkä torakka päätyi nurinpäin olevan roskiksen alle.) Siinä sitä sitte istuskeltiin ja tapettiin aikaa päälle tunti ennenku uskalsi mennä nukkumaan. Siitä yöstä tulikin sitten piitkä ja hikinen… Miiun tuuletin saatiin onneksi toimimaan kuitenkin JO tiistaina, eikä vasta ensi kesän keskiviikkona.


video

Onneksi saatiin siis telkkarihuone takas, Grey’s Anatomy is finally back on our activitylist! Nyt viikonloppuna ajateltiin lähteä katselemaan norsuja ja tiikereitä eläintarhaan. Tähän viikkoon on mahtunut myöa paljon muutakin, mutta intialaisesta mentaliteetista, lapsista ja opettamisesta kerron seuraavassa blogissani lisää mahdollisesti alkuviikosta.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Tikka masalan hurmio ja taksilakko


Huomasin edellistä tekstiä lukiessani, että mainitsen Intiassa vallitsevat elinolosuhteemme ja sen, kuinka hyvää ruoka on. En kuitenkaan koskaan kerro niistä kunnolla! Tällä kertaa keskityn siis arkiseen elämään, ruokaan ja julkisen liikenteen lakkoon. Ja ehkä vähän siihen, millaista on töiden tekeminen intialaisen mentaliteetin mukaisesti.

Kiinalaista intialaisittain
Välillä tuntuu, että elämä täällä pyörii lähes koko ajan ruoan ympärillä. Jokaisen opetussession jälkeen mietimme yhdessä Miiun ja Matin kanssa mitäs sitä oikein syötäisiin. Kolkata on täynnä kaikenmaailman ruokapaikkoja, ravintoloita ja katukeittiöitä. IPERiä vastapäätä sijaitsee New Mayur, josta saa halvalla kiinalaista ruokaa intialaisittain maustettuna. Läheinen länkkärityylinen kauppakeskus South City Mall tarjoaa omassa valikoimassaan kaikkea perinteisistä intialaisista ruoista kiinalaiseen ja meksikolaiseen ruokaan. Sieltä saa pastaa, pitsaa ja jäätelöä. South Cityssä on jopa Subway. Ja Pizza Hut. Eli kaikkea sitä, mistä luulin päässeeni eroon kolmeksi kuukaudeksi. Onneksi paikallisen ruoan kirjo on niin laaja, ettei perus länsimaalaiseen mättöpitsaan tee edes mieli sortua (tandoorikanapitsa onkin sitten jo asia erikseen, siihen voi sortua hyvällä omalla tunnolla).

Intialaisen ruoan kaikki aromit ovat hyvin hämmentäviä. Syötiinpä sitten kasvisruokaa tai lihapitoista maallista nannaa, jokainen uusi maku osaa yllättää. Parasta, mitä olen tähän mennessä syönyt, oli perus Paneer tikka masala naan-leivän kanssa. Paneer on siis intialaista raejuustoa (joka ei kylläkään mielestäni näytä pätkääkään raejuustolta) ja tikka masala perinteistä mausteista kastiketta. Naan-leipä on jotain ihanuutta, jota on vaikea kuvailla. Tämä yhdistelmä sai kuitenkin galaksit melkein räjähtämään ja ruokanautinnon suurimmilleen. Yksikään ruoka, mitä olen intiassa syönyt, ei ole pettänyt. Kaikki on hyvää, siitä ei pääse mihinkään (se siitä laihdutusyrityksestä sitten..). Torstaina uskaltauduimme myös maistamaan perinteistä jogurttipohjaista juomaa lassia, namitinam. Kulinaristiset nautinnot ovat taattuja.

Keittiö. Jossa vilisee silloin tällöin
niitä torakoita.
Asuminen IPERillä on kivaa. On ollut hämmentävää huomata, miten helposti tänne on sopeutunut. Meidän bungalowimme tuntuu kodilta ja siksi me sitä kutsummekin. Likaan, torakoihin ja muihin öttiäisiin on jo tottunut, eikä niihin oikeastaan kiinnitä enää sen kummempaa huomiota (paitsi torstaina päätimme nitistää keittiössämme vilistävän ison torakan, ja järjestimme torakantappajaiset. Tarjottimella hakkaaminen ja kiehuva vesi olivat hyvä yhdistelmä tuon tihulaisen nitistämiseksi). Torstaiaamuna suustani pääsi tosin pieni kiljaisu, kun vessaan mennessäni huomasin katossa 10cm pitkän liskon. Lisko säikähti ja meni piiloon, minä meinasin tehdä samoin.

Joka aamu huoneidemme ulkopuolelta kuuluu myös iloinen Good Morning -tervehdys hämmentävällä intialaisella aksentilla. IPERin oma talonmies ja jokipaikan höylä (jonka nimeä emme muista) tuo meille aamupalaksi banaaneja ja leipää, toimittaa meille lisää vessapaperia ja käy kyselemässä onko kaikki hyvin. Hänestä on tullut meille hassu setä. Hassu setä auttaa aina, kun sitä tarvitsee. Hassun sedän vaimo käy aina välillä siivoilemassa huoneitamme ja tiskaamassa jopa astioitamme (hassulla sedällä on myös frendikaiffarina mies, joka muistuttaa elävästi suomalaisen tv-sarjan Ketonen&Myllyrinne Ketosta. Ketonen on pelottava). Hassun sedän lapset vilistävät ympäri rakennusta ja tervehtivät aina iloisesti meidät nähdessään. Hassu setä perheineen piristää päivää!

Intiassa kaikki on toisin myös liikenteen suhteen. Ja erityisesti liikenteeseen liittyvien lakkojen suhteen. Bensanhintojen nousun vuoksi bussit menivät lakkoon jo tiistaina, ja torstaina myös taksit päättivät aloittaa lakon. Keskiviikkona liikenne oli siis aivan täynnä autoja ja takseja ja hulvattomia ruuhkia. Lakon takia meilläkin oli vapaapäivä, koska IPERin työntekijät eivät päässeet töihin eivätkä lapset kouluun. Torstaina ulos mennessämme näky oli hyvin hämmentävä: ei ketään missään. Normaalisti autoja ja tööttäilyä täynnä olevilla kaduilla meni pari mopoa, muutamia kävelijöitä ja tuktukeja (pieniä mopoauton näköisiä kulkuvälineitä). Ja kaksi lehmää! Niitä ei täällä näin hullussa liikenteessä näe. Yleensä meteliä täynnä oleva kaupunki olikin yhtä hiljainen kuin Helsinki arkena keskellä päivää. Lähes kaikki katujen varsilla olevat kaupat olivat myös laittaneet ovensa kiinni ilmeisesti protestin vuoksi. Päätimme siis lähteä käymään South City Mallissa kuluttamassa aikaa. Kauppakeskus oli auki, mutta sekin oli melkein tyhjä ihmisistä. Siellä näimme melkein enemmän muita länkkäreitä kuin intialaisia. :D Emme siis olekaan tässä kaupungissa ainoat valkoihoiset. Hallitus pakotti julkisen liikenteen lakon kuitenkin loppumaan, ja perjantaina liikenne olikin jo entisellään. Saa nähdä, jatkuuko lakkoilu uudestaan lähitulevaisuudessa.

Nyt on pakko saada myös vähän avautua töiden tekemisestä intialaisessa ympäristössä. Keskiviikko oli hyvä esimerkki siitä, millaista on intialainen mentaliteetti. Jouduimme sijaistamaan opettajaa kolmenkymmenen ylivilkkaan lapsen ryhmässä ilman mitään ennakkovaroitusta tai ohjeistusta. Lapset hyppivät jossain vaiheessa kirjaimellisesti päin seiniä. Välillä yksi toinen opettaja yritti käydä hiljentämässä ryhmää, mutta ei siitä kovinkaan pitkäksi aikaa ollut hyötyä. Toisaalta kun mietin kaikkien niiden lasten taustoja, en voi ihmetellä sitä levottomuutta ja väkivaltaisuutta mitä suurimmassa osassa heistä ilmenee. Monia näistä lapsista on käytetty hyväksi, ainoa ja ensimmäinen kurituskeino kotona voi olla lyöminen, ja monella heistä on varmasti jonkinlainen keskittymis- tai oppimishäiriö. Ei sellaiset lapset mitenkään jaksa keskittyä kahta tuntia putkeen tekemään kotitehtäviä tai laskemaan yksinkertaisia matikan laskuja. Intialaiset lapset ovat ihania, mutta liika on liikaa… Toiseksi ongelmaksi meidän kohdalla muodostui kielimuuri, kun ei ole yhteistä kunnollista kieltä. Me emme puhu oikeastaan sanaakaan bengalia, eikä lasten englanninkielen taito ole niin hyvä että sillä voisi kommunikoida sujuvasti. Onneksi meidän ei tarvitse opettaa noin suurta apinalaumaa enää toiste, vaan me saadaan ensi viikolla pienempi oma ryhmä. Sitten päästään opettamaan mitä halutaan!

Vaikka elämä täällä on täynnä kaikkea uutta ja jännää, ajattelen joka ikinen päivä kotia, ystäviä ja Suomea. Sydämessä on koko ajan sellainen pieni ja terve ikävä. Ainoa asia, mitä täällä oikeastaan voi odottaa, on kotiinpaluu. Mutta tänään siihenkin tuli onneksi muutos, kun kävimme hankkimassa junaliput kuukauden päähän Durga Pujan ajalle kohti Darjeelingin vuoristomaisemia! Lähitulevaisuudessa meillä on tarkoituksena tutustua myös paremmin Kolkataan kaupunkina, ettei täällä South Cityssä tule täysin mökkihöperöksi.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Slummeja ja hammaslääkäreitä


Ensimmäiset taksimatkat, hyvä ruoka parempi mieli, uudet ihmiset, elämäni kovin vesisade ja ukkonen, vaatteet basaarilta, intialainen hammaslääkäri ja villit lapset. Niistä on tehty ensimmäinen viikko maailman toisella puolella. Ja monesta muusta jännittävästä pienestä jutusta, jotka saavat tällaisen pienen ihmisen nauttimaan elämästä.


Elämä Kolkatassa on jotain todella ihmeellistä. Kaikki on niin erilaista Suomeen verrattuna. Joka paikka on täynnä ihmisiä, hajut tunkevat joka paikkaan, ja koko kaupunki on värikkäämpi kuin mikään koskaan näkemäni paikka. Erityisesti näin yhden suurimman hindujuhlan durga pujan alla kaupunki pukeutuu värikkäästi koristeltuihin jumalien palvontapaikkoihin, valoihin ja kaiken värisiin kukkiin. Basaarit ovat täynnä ihmisiä ostamassa upeita juhla-asuja ja koruja (itsehän olen jo sortunut ostamaan neljät haaremihousut ja pari salwar kameeezia). Jopa taksit ja lietesäiliöautot ovat jo nyt koristeltu kukkasin, vaikka durkha pujaan on aikaa vielä kuukausi. Durga pujaa edeltää viswakarma puja, jota vietettiin toissa iltana. Hindulaisuutta tunnustavat laittavat koko päivän ruokaa, joka uhrataan jumalille keskiyöllä alttareilla. Durga pujaan valmistautuminen muistuttaa lievästi meidän omasta jouluun valmistautumisestamme, joka tuntuu nykyään alkavan jo lokakuussa (onneksi en ole sitä kaupallisuuden riemuvoittoa tänä vuonna näkemässä). Durga pujan aikana koko kaupunki menee viikoksi sekaisin, kun ihmiset ryntäävät kaduille juhlimaan ja iloitsemaan. Sitä lokakuun lopussa koittavaa riemua odotellessa. :)

IPERillä meitä kohdellaan melkein kuin kuninkaallisia. Tai siltä se ainakin tuntuu siihen verrattuna, mihin on koti-Suomessa tottunut. Paikan johtaja ms. Mallik ja kaikki  muutkin pitävät meitä kuin kukkaa kämmenellä. Aamupala tuodaan valmiiksi keittiöön, meidän lakanat pestään ja huoneet siivotaan joka päivä. Jopa meidän tiskimme ovat tulleet mystisesti puhtaiksi yön aikana. Lapset käyttävät meistä nimityksiä sir ja ma’am, mikä on myös hyvin hämmentävää. Parasta kaikessa on se, että ms. M. tuntuu olevan se kaikkein “kuninkaallisin“. Hän istuskelee päivät tekemässä töitä oman pöytänsä takana, ja hän pyytää viereistä ihmistä tuomaan hänelle papereita kahden metrin päästä. Tai hän soittaa viereiseen huoneeseen, että joku sieltä voi ottaa hänelle valokopioita muutaman metrin päässä olevalla kopiokoneella. Ja kaikki tekevät tämän mukisematta. Kyse ei ole suinkaan muiden orjuuttamisesta, vaan ms. M. on omalla työllään ja uurastuksellaan ansainnut sen kunnioituksen ja arvostuksen, että tällaisia asioita tehdään hänen puolestaan aivan mielellään. On hienoa työskennellä sellaisen ihmisen kanssa, joka on saanut aikaan todella paljon hyvää Intiassa lasten parissa.


IPERin Outreach -koulun opetustila
Intiassa lapset eivät ole mitenkään parhaassa asemassa, etenkään slummialueella. Tänään päästiin ensimmäistä kertaa kurkkaamaan, millaisissa oloissa ihmiset elävät. Voin kertoa, että eivät olleet kovin kummoiset. Likaa joka puolella, yhdessä kaikkien rakennussäädösten vastaisesti rakennetussa tiilikopissa asuu kymmenisen ihmistä, ja lapset pyörivät kaikkien jaloissa. Mielenkiintoista oli myös se, että kaksi nuorta intialaista miestä olisivat tarvinneet sangon leukansa alle meidät (ja varsinkin minut) nähdessään, sen verran kovasti alkoi valua kuola… Kyllä meihin kiinnitetään muutenkin täällä huomiota ja ihmiset myös tuijottavat aivan surutta. Pakko tottua siihenkin. Ja siihen, ettei kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä voi prosessoida tunteiden kautta. Kaikki se kurjuus ja köyhyys alkaa muuten vaikuttaa liikaa. Onneksi saa olla tekemässä sellaista työtä, jolla voi olla näille vähäosaisemmille lapsille suurtakin merkitystä. Kiitos Herralle siitä.

Nyt positiivisempiin aiheisiin. Nähtiin viikonloppuna ekat länkkärit meidän itsemme lisäksi. Oli hyvin hämmentävää, että tässä osassa kaupunkia kävelee vastaan muita turisteja. Toisaalta nämä tyypit näyttivät elämäntapahipeiltä, jotka voisivat olla täällä myös jonkinlaisessa avustustyössä maailman parantamiseksi. Ihan niin kuin mekin, wohoo! Krhm, ehkä nyt kuvittelen itsestäni ja työstäni vähän liikoja… Tai no, toisaalta en. Toivon nimittäin sitä, että pääsisin yhdessä matkatovereideni Miiun ja Matin kanssa vaikuttamaan kaikkien kohtaamiemme lasten ja ihmisten elämään posiitiivisesti rakentavalla tavalla. Näiden kolmen kuukauden aikana meillä on mahdollisuus antaa niin lapsille kuin IPERin työntekijöillekin itsestämme paljon.

Ja ai niin, se hammaslääkäri! Kävin lauantaiaamuna paikkauttamassa hampaani Dr. Gandhin vastaanotolla. Vähän alkuun kuumotti, kun ei ollut mitään tietoa siitä mitä tulee vastaan. Mutta kyllä kaikki instrumentit ilmeisesti kaivettiin uusista pakkauksista ja hammas saatiin korjattua, kaikki siis purukalustolla kunnossa!  Lauantaina olimme myös elämäni kovimmassa vesisateessa ja ukkosessa. Vettä tulvi joka paikkaan ja kaduilla sai kahlata säärtä myöten vedessä. Myös ukkonen oli Suomen perusukonilma potenssiin kaksi. Aivan mieletöntä siis.
Viikon vesivarannot.

Mitä huominen tuo tullessaan, sitä en tiedä. Tänäänkin tuli yllätyksenä se, että jouduimme pitämään yhden oppitunnin lapsille ilman mitään ennakkovaroituksia. Noh, siinähän se sitten meni leikkiessä ja lasten riehuessa ympäri luokkatilaa. Tällaisen intialaisen  mentaliteetin omaksuminen voi olla pienoinen haaste, mutta huolettomuuteen ja iloisuuteen pyrkikäämme! Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Myös juotava vesi menee kurkusta alas sellaisenaan. Ja sitä olemme viikossa juoneet yli 40 litraa.







perjantai 14. syyskuuta 2012

"This is India"


Intia, Kalkutta. Täällä sitä nyt ollaan oltu nelisen päivää. Uusien asioiden kirjo on ollut käsittämätöntä. Erilaiset hajut ja maut, ihmiset ja elämäntapa ovat jo tässä vaiheessa avartaneet omaa näkemystäni tästä maailmasta ja elämästä. Elämyksiä ovat tarjonneet muun muassa reikä lattiassa -wc, järjetön liikenne ja torakat keittiössä. Ja liikenteessä nähty yksi lehmä (missä ne kaikki loput on?)

Aloitetaan matkasta. Lentokoneen nokka lähti reitille Helsinki-Amsterdam-Delhi-Kalkutta maanantaina kello 6:35 nukuttuani yöllä noin puolitoista tuntia. Koneeseen astuttuani en tajunnut pätkääkään että mihin sitä oikein ollaan menossa. Matkustaminen Kalkuttaan kesti vaivaiset 26 tuntia, joka sisälsi 10 tunnin odottelun Delhin lentokentällä lasikopissa, jonka nimitimme kanssamatkustajieni Miiun ja Matin kanssa akvaarioksi. Akvaarioaktiviteetteihin kuului muun muassa yhdyssanapeli, jonka parhainta satoa taisivat olla puliukkovarvas ja möhömaharadja (kyseisessä väsymystilassa nämä sanat aiheuttivat erityistä hilpeyttä). Siinä vaiheessa kun päästiin Kalkutan koneeseen olin valvonut putkeen yli vuorokauden, ja olotila oli sen mukainen. Lennosta Kalkuttaan ei siis ole mitään muistikuvia. Kun astuimme ulos lentokoneesta, todellisuus iski vasten kasvoja kuumuuden ja kosteuden muodossa. Ja tietenkin se reikä lattiassa -wc oli toinen elämys, onneksi oli paperia takataskussa lentojen jäljiltä. Kentällä meitä olivat vastassa IPERin pari työntekijää, joiden kyydillä lähdimme kohti Kalkutan South Cityä ja IPERiä.

Liikenne Intiassa on suoraan sanottuna aivan järjetöntä, ja kaiken lisäksi vasemmanpuoleista. Kaikki ajavat missä haluavat ja millä nopeudella haluavat, mutta kuitenkin sulassa yhteisymmärryksessä. Autoissa ei ole vasenta sivupeiliä, jotta mahdutaan liikkumaan paremmin erinäisten kulkuvälineiden joukossa. Kaistanvaihdosta ja kääntymisestä ilmoitetaan heiluttamalla kättä ikkunasta. Tööttäily on jokaisen yleinen käytäntö, jolla lähinnä ilmoitetaan että ollaan paikalla. Tästä aiheutuu aivan järkyttävä liikenteen meteli, joka kuuluu myös öisin. Jalankulkijat kävelevät muitta mutkitta tien reunoilla, sillä käsitettä jalkakäytävä ei oikein ole olemassakaan. Tai jos jalkakäytävä löytyy, siellä on yleensä kaiken maailman roskaa ja töhnää (tai vaikkapa kuollut rotta). Silti päädyimme heti ensimmäisenä iltana kävelemään läheiseen kauppakeskukseen ja pääsimme sinne ehjinä. Bussit ja riksat tuovat pyöräilijöiden lisäksi oman vibansa liikenteen sujumiseen, joka alkaa mennä länsimaalaisen ihmisen aivoissa totaalisesti yli hilseen. Lopputulos: luota autonkuljettajaasi ja seuraa kävellessäsi paikallisia tien ylityksessä.

Majoitumme harjoittelupaikassamme IPER:llä. Residenssimme sisältää kaksi huonetta, keittiön ja eräänlaiset kylpyhuonetilat. Huoneissa meillä on sängyt, joissa on kovaakin kovemmat patjat, joihin olemme jo kylläkin tottuneet. Sänkyjemme yllä kuumuutta lisäämässä ovat hyttysverkot, joista tulee pieni prinsessafiilis. Öisin on pakko nukkua korvatulpat päässä kaikesta metelistä johtuen, ja sen lisäksi melkein vieressä on muslimien minareetti joka kajauttelee rukouskutsujaan myös keskellä yötä. Olot ovat muuten melko alkeelliset, josta todistavat keittiössä öisin viihtyvät torakat. Mutta on meillä sentään länsimainen vessa. Ja suihku. Vaikkakin hieman alkeellinen. Ja katossa on sentään tuulettimet! Kyllä täällä kolme kuukautta selviää. :)


Ihmiset ovat olleet aivan uskomattoman ystävällisiä, vieraanvaraisia ja vastaanottavaisia. IPERin johtaja ja  harjoittelumme ohjaaja Ms. Mallik pitää meistä huolta hyvin äidillisellä otteella ja täällä saa todella olla hyvissä käsissä. Kaikissa asioissa neuvotaan, joka paikkaan opastetaan tai tarvittaessa viedään autolla. Kaikki työntekijät ovat valmiita ojentamaan auttavan kätensä. Ja lapset. Ne suloiset, ihanat ja herttaiset lapset jotka sulattavat sydämen. Ollessamme ensimmäisiä kertoja mukana oppitunneilla lapset olivat täysin innoissaan meistä, he taittelivat meille ihania paperikukkia ja veneitä, esittelivät piirustuksiaan ja näyttivät olevansa onnellisia meidän läsnäolostamme (totta kai me herätetään huomiota vielä enemmän valkoisina länsimaalaisina, varsinkin minä itse vaaleatukkaisena ja sinisilmäisenä, minkä huomaa siinä kun autot suurin piirtein pysähtyvät kadulla tuijottamaan meitä ikkunoista). Innolla odotan sitä, että päästään itse opettamaan niitä ihania suloisia palleroita! Tai no, kyllä ne lapset osaa olla rasittaviakin ja hyppiä ympäri luokkahuonetta.

Ruoka on hyvää ja sitä on paljon. Se on myös välillä hyvinkin tulista. IPERin vieressä olevasta ravintolasta saa hyvää kiinalaista intialaisittain, ja hinnat ovat jotain aivan käsittämätöntä. Yksi annos maksaa keskimäärin 50 rupiaa, eli noin 75 senttiä. Kaikkein parasta on se, että annokset ovat niin suuria että siitä syö koko päivän jos haluaa! Päivän ruoat siis maksavat enimillään noin kaksi euroa. Mahtavuutta! Hintataso on muutenkin aivan käsittämätön. Kävimme toisena iltana shoppailemassa intialaisia vaatteita. Asukokonaisuus, johon kuuluivat mielettömät pussihousut ja paikallinen mekkomainen vaate, maksoivat yhteensä 600 rupiaa eli vajaat 10€. Siis mitä?! Samalla rahalla ei Suomesta meinaa saada H&M:n T-paitaa. Täällä voi tuntea olonsa rikkaaksi, vaikka luuleekin olevansa köyhä opiskelija. Intiassa on varmaan lähes mahdotonta elää yli varojensa näin suomalaisena.

Tällä hetkellä olotilani on suhteellisen seesteinen. Kulttuurisokki ei tullut niin pahasti mitä kuvittelin, mutta kaikki uusi ja jännittävä väsyttää paljon. 10-12 tunnin yöunet onnistuvat vielä tässä vaiheessa hyvinkin helposti korvatulpat päässä nukkuen. Koko ajan tapahtuu paljon uutta ja jännittävää. Jännittävästä hyvä esimerkki on se, että onnistuin lohkaisemaan vanhasta ongelmahampaastani palasen näin matkan alkuun. Pääsen siis testaamaan huomenna intialaista hammaslääkäriä. Näistä lähtökohdista on hyvä lähteä jatkamaan tätä seikkailua kaikessa jännityksessään!

tiistai 4. syyskuuta 2012

Lähdön hetki lähenee

Viisi päivää lähtöön. Mielessä vallitsee tunteiden suuri sekamelska. Matkajärjestelyt on nyt tehty pakkaamista lukuun ottamatta. Jännitys on jo lähes käsin kosketeltavaa.

No niin nyt lopetan tämän kliseisen höpinän heti alkuunsa. Mitä oikeasti ajattelen siitä, että olen lähdössä Intiaan? Totuus on se, että olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani. Mietin lähinnä sitä, että mihin ihmeeseen olen päätäni oikein työntämässä. Minulla ei ole mitään hajuakaan siitä, mitä tulen Intiassa oikeasti tekemään. Ainoa tieto minulla on, että olen menossa opettamaan katulapsia Kalkutassa olevaan vapaaehtoisjärjestöön IPERiin (Institution of Psychologial and Educational Research). Siis mitä?! Enhän minä ole koskaan oikeastaan opettanut ketään, apua!? Ja vielä lapsia?! Tämäkö on se unelma, joka on elänyt minussa viimeiset puolitoista vuotta?

Enhän minä missään nimessä paniikissa ole. Lentoliput ja viisumi ovat turvallisesti takataskussa, rokotukset jylläävät malarialääkkeiden kanssa elimistössäni, matka-apteekki on melkein jo pakattuna ja matkalle tarvittavien papereiden kanssa käyty sota on voitettu. Yksi unelmistani on koko ajan askeleen lähempänä. Lasten opettaminen ja auttaminen on se, mitä minut on tänä syksynä kutsuttu tekemään. Mitä Herra on minut kutsunut tekemään tänä syksynä. Vaikka Suomesta lähteminen on vaikeaa kun kaikki rakkaimmat jäävät tänne, en haluaisi olla viikon päästä missään muualla kuin Intian Kalkutassa. Haistelemassa ja maistelemassa, näkemässä ja kokemassa kaikkea sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin saanut kokea.

Matkani alkaa ensi maanantaina, kun lentokone suuntaa nokkansa kohti taivaita klo.6:25. Takaisin olen kotimaassa Suomessa 17. joulukuuta. Tänä aikana tulen kertomaan tarinoita (tosia tai epätosia), joita jokainen voi täältä blogistani lueskella päiviensä viihdykkeeksi (toivottavasti ainakin). Nomoshkar, Suomi!