Jumalattaren juhlaa ja Mount Kanchenjunga

Viimeinen puolitoistaviikkoinen on ollut hermoja lepuuttava sekä energiaa kuluttava. Hullut intialaiset pitkine juhlineen ja hulluine vuoristoteineen ovat aiheuttaneet riemua ja jännitystä. Durga Puja ja Darjeeling olivat kaikkea tätä. Ja pienenä varoituksen sanana seuraava: tämä raapusteluni tulee olemaan pitkä, mutta toivottavasti mielenkiintoinen. Ja hyvin vahvasti kuvien täyttämä.

Bambuista ja kankaasta rakennettu maja.

Durga Puja on hinduille koko vuoden tärkein juhla. Durga on yksi hindujen tärkeimmistä jumalattarista ja jumala Shivan vaimo. Durgan Pujan taustalla oleva tarina on seuraavanlainen: Durga oli menossa neljän lapsensa Ganeshan, Saraswatin, Lakshmin ja Kartikin kanssa tapaamaan omia vanhempiaan. Ganesha on rahan ja bisneksen jumala, Saraswati tiedon ja viisauden jumalatar, Lakshmi hyvinvoinnin ja kauneuden jumalatar ja Kartik sodan jumala. Gansha ratsastaa hiirellä, Lakshmin lemmikki on valkoinen pöllö, Saraswatilla on joutsen ja Kartikin eläintoveri on riikinkukko. Matkalla vanhempiensa luokse Durhga lapsineen törmää demonilaumaan. Demonit riehuvat ympäriinsä ja yrittävät estää matkan jatkumisen. Niinpä muut jumalat antavat Durgalle kymmenen kättä, jotta hän voi piestä demonit hengiltä. Niinpä Durga laittaa myllyt pyörimään ja surmaa kaikki demonit. Durga perheineen pääsee turvallisesti perille vanhempiensa luokse. Durga viipyy vanhempiensa luona neljä päivää, jonka jälkeen hän palaa lapsineen takaisin omaan kotiinsa.

Durga ja Durgan lapset

Durga Pujaan valmistaudutaan aika samalla tavalla kuin meidän jouluumme. Intiaan saapumisestamme asti joka puolella on näkynyt Puja -mainoksia ja joka ikinen kauppa myy jotain Pujaan liittyvää, hurjilla alennuksilla tietenkin. Jokainen ostaa lähes jokaiselle Pujan päivälle uudet vaatteet, uusia koruja ja kaikenlaista muuta sälää. Koko Kolkata on pikkuhiljaa koristautunut täyteen juhla-asuunsa. Ympäri kaupunkia on rakennettu bambuista ja kankaista  Durgan koteja, joista jokaisessa on Durgan ja koko perheen upeasti tehdyt patsaat. Nämä Durgamajat ovat käsittämättömän upeita, ja on todella vaikea uskoa että ne on rakennettu oikeasti bambusta ja kankaasta. Durga Pujan vietto alkoi viikko sitten perjantaina, ja se loppu viikon päästä torstaina. Puja kestää kuitenkin virallisesti neljä päivää maanantaista torstaihin, kuten tarinan mukaan Durgan vierailu vanhempiensa luona. Neljännen päivän jälkeen kaikki Durgan patsaat viedään majoista ja dumpataan Kolkatassa kulkeviin Gangesin sivujokiin. Patsaiden jokeen kaataminen kuvastaa Durgan vanhempien ikävää lastaan kohtaan. Pujaan kuuluu luonnollisesti myös se, että vietetään paljon aikaa perheiden kesken, syödään hyvin ja iltaisin käydään ihastelemassa Durgamajoja. Kävimme itsekin ihastelemassa tätä kaupungin uutta kirjoa ja värien loistoa muutamina iltoina. Kävelymatkaa kauemmas emme voineet oikein lähteä, sillä iltaisin tiet ovat niin tukossa liikenteestä että viiden kilometrin taksimatka kestää hyvässä lykyssä puolitoista tuntia, kuten saimme yhtenä iltana huomata. Virallisen Durga Pujan juhlintaa, paraateja ja ilotulituksia emme siis päässeet näkemään, mutta sen sijaan pääsimme näkemään uskomattomia vuoristomaisemia.

Bambumaja tämäkin

Hieman erilainen Durgamaja

Howrahin rautatieasema

Tiistai-iltana intialainen juna lähti kuljettamaan meitä kohti pohjoista ja Darjeelingia. Toisella Kolkatan päärautatieasemalla Howrahissa junan kolmetuntinen odottelu tarjosi mielenkiintoisia elämyksiä, kun intialaiset halusivat katsella meitä pelaamassa sanapeliä. Ja chicken rezala olikin vihreää kanakastiketta, jota ei yksinkertaisesti pystynyt syömään. Ensimmäinen paha intialainen ruoka on siis löydetty. Junaan kuitenkin selvittiin ja omat paikat löydettiin oikeasta osastosta. Mainittakoon tähän väliin, että intialaiset junat ovat aivan älyttömän pitkiä, meidän junamme taisi olla valehtelematta 400 metrinen kaikkine vaunuineen. Samassa osastossa matkaa kanssamme taittoi kiltti intialainen setä, joka oli tulossa etelästä Keralasta ja oli menossa kohti pohjoista Sikkimiä. Setä oli siis päättänyt viettää kolme vuorokautta elämästään junassa. Tämä kiltti setä jutteli meille paljon kaikenlaista, ja neuvoi junassa matkustamiseen liittyvissä asioissa. Yö nukuttiin hyvin, ja aamulla tämä setä heräsi meidän kanssamme yhtä aikaa tarkistamaan että osaamme jäädä oikealla asemalla pois. Matka kesti siis vaivaiset 14 tuntia, kun aamun tunteina seisottiin vielä yhdellä asemalla tunti odottelemassa vastaantulevia junia. Junailussa hauskinta oli se, mitä kaikkea siellä oikein voidaankaan myydä. Ohitsemme kulki porukkaa myymässä muun muassa keitettyjä kananmunia, pelikortteja, sareja, pähkinöitä, nuudeleita, teetä, jotain friteerattua, kirjoja, meikkipusseja, vettä, erilaisia härpäkkeitä, tuntemattomia hedelmiä, koruja, kampoja, narua, kännykkäpusseja, housuja, hammastikkuja ja muistitikkuja.

New Jalpaigurin asemalle selvisimme seitsemän jälkeen keskiviikkoaamuna. Sieltä neuvottelimme itsellemme taksin, ja lähdimme kapuamaan vuoren rinteitä kohti Darjeelingia. Ympäröivät maisemat olivat koko matkan ajan käsittämättömät. Yksikään kuva ei riitä kertomaan siitä todellisuudesta, jonka keskellä saimme olla. Joka puolella vihreyttä, vuoren rinteitä ja vuorten huippuja. Siinä sitä sitten istuttiin kaksi tuntia huonojen teiden aiheuttamassa auton vatkauksessa, hätkähdyttävissä maisemissa ja kuumotuksessa siitä, että pudotaanko jostain kapealta tieltä alas rotkoon vai ei. Meidän kuski kylläkin oli todellinen päällikkö, se setä ei väistänyt ketään eikä mitään vaan painoi autollaan menemään. Ja lujaa.

Hotelli Sterling mäen päällä

Selvisimme kuitenkin siitä kahden tunnin vatkauksesta hengissä, ja pääsimme hotelliimme Ghumissa, 7km Darjeelingin keskustasta. Siellä sitä sitten oltiin kirjaimellisesti pilvien keskellä kahden ja puolen kilometrin korkeudessa. Hotellimme oli sitten semmoisen mäen päällä, että ihmettelimme kuinka autot pääsivät sen mäen ylös. Keskiviikkona sitten vaan lepäiltiin hotellissa ja käytiin tallailemassa vähän ympäri Ghumia ja kattelemassa mitäs siellä näkyy. Ilta meni koomatessa, syödessä intialaisia ylimakeita leivoksia ja Miiun ottaessa minusta hauskoja yliväsymyksen aiheuttamia kuvasarjoja (ne eivät ole julkaistavaa tavaraa).

MUNKKEJA!

Darjeeling

Intialaisia leivoksia.

Torstaina päätimme lähteä kävellen Darjeelingin keskustaan. Matkan varrella näkyi upeita maisemia, rotkoja, paikallisia, turisteja, rukouslippuja ja buddhalaisia munkkeja. Keskustaan päästiin parin tunnin kävelyn jälkeen. Kävimme syömässä, katselemassa basaareja ja bongailemassa muita länkkäreitä. Piipahdimme myös yhdessä Darjeelingin parhaimmista teekaupoista, josta sai monia kymmeniä erilaisia Darjeelingin teelaatuja. Kävimme sitten vielä nauttimassa päivällistä Lonely Planetin suosittelemassa tiibetiläisessä ravintolassa. Ruoka oli aivan taivaallista. Kuten Intiassa yleensä (sitä chicken rezalaa lukuun ottamatta).

Buddhalaisten rukouslippuja

Pöhlö kuvailee kasveja

Perjantaina herätyskello herätti meidät puoli neljältä aamulla. Oli aika lähteä katsomaan vuoristoista auringonnousua Tiger Hilliin 2600 metrin korkeuteen. Puoli viiden aikaan kyseisille mestoille oli menossa jonoittain jeeppejä ja muita autoja. Ja ihmisiä oli satoja. Siellä sitä sitten nökötettiin ulkona kylmässä pari tuntia (itselläni oli päällä kolmet housut ja viisi paitaa), mutta se oli todellakin sen arvoista. Siinä vaiheessa, kun auringon säteet hälvensivät kaukaisten vuorten päällä olevat pilviverhot pois, sydän oli pysähtyä. Oli käsittämättömän upeaa katsoa kymmenien kilometrien päässä Intian ja Nepalin rajalla olevaa maailman kolmanneksi korkeita vuorta, Kanchenjungaa. Kanchenjungan korkein päähuippu kohoaa 8568 metrin korkeuteen. Sitä aamuauringon valaisemaa näkyä katsellessa ymmärsi taas vähän lisää Luojamme suuruutta. Kaikki se oli ehkä päräyttävintä, mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Mikään kuva ei kerro totuutta siitä, mitä tuli oikeasti nähtyä. Se kuva on piirtynyt vain mieleen.

Kaukaisuudessa Mount Kanchenjunga

Kaveri -ravintola!

Loppupäivää kulutimme jälleen mestoilla Darjeelingin keskustassa. Yhdessä basaarikojussa tapasimme maailman söpöimmän mummon, joka puhui todella hyvää englantia. Miiun oli pakko ostaa kyseiseltä mummolta paita. Mummo oli hauska myöskin siksi, että hän kaivoi vaihtorahat rintamuksestaan. Poikkesimme matkallamme myös kivannäköiseen krääsä- ja korukauppaan, jossa oli maailman paras myyjä. Tämä setä alkoi heti jutella meille todella paljon, kyseli mistä me tullaan ja heitti aivan mielettömästi läppää. Kauppiassetä oli itse matkustellut Euroopassa, mutta ei ollut käynyt Suomessa. Saimme kehuja myös siitä, että suomalaiset puhuvat hänen mielestään eurooppalaisista parasta englantia. Parasta oli kuitenkin se, että tämä setä halusi tietää mitä “lake” on suomeksi. Ja kun sanoimme järvi, setä äänsi sen sanan aivan täydellisesti. Ja hän kertoi meille intialaisen sanonnan: “If you haven’t seen Kolkata, yo haven’t seen anything. If yo have seen Kolkata, yo have seen everything.” Voidaan siis olla onnellisia siitä, että saadaan asua kolme kuukautta elämästämme kyseisessä kaupungissa. :) Sitten kävimme syömässä päivällistä thai-ravintolassa. Paneer kasviksilla, cashewkana, basilikakana ja naanleipä olivat jälleen kerran kulinaristisen nautinnon arvoisia.

Darjeelingissa kulkee 1800-luvulla rakennettu junarata, jolla liikennöi vielä tänäkin päivänä turistien suosima Toy Train. Matka New Jalpaigurin asemalta Darjeelingiin lelujunalla kestää seitsemän tuntia.

Teekauppa Nathmull's

Thaimaalaista ruokaa. NAM!

Tämän illan taksimatka olikin sitten paras taksimatka koko Intiassa olon aikana. Darjeelingissa taksikuskeilla on ilmiselvät yhteiset sopimukset siitä, kuka kuljettaa ja ketä ja millä hinnalla. Kuskit neuvottelivat meille keskenään auton, joka vei meidät halvimmalla takaisin hotellille. Taksikuskimme olikin sitten aivan omaa luokkaansa. Heti alkumatkasta vaikutti siltä, että hän olisi ollut hieman maistissa. Seuraavassa hetkessä hän ilmoitti meille, että poimimme matkan varrelta kyytiin hänen siskonsa. Kun nainen astui kyytiin, kuski naureskeli meille sanomalla “This is my chinese sister!”. Siis mitä?! :D Kun tämä chinese sister poistui kyydistä, hän lahjoitti kuskillemme pienen konjakkipullon. Tästäkös kuskimme innostui ja alkoi vain bilettää ja sanoi ottavansa koko pullon ennen nukkumaanmenoa. Matkalla kuunneltiin kaiken lisäksi aivan jäätävää länkkäripoppimusiikkia, ja kuski biletti lauleskellen koko ajan. Hän myös huuteli iloiseen sävyyn kaikenlaista ohikulkeville ihmisille ja autoilijoille. Oli aivan äärettömän hauskaa! Päätimme maksaa tälle kuskille vielä hieman ylimääräistä parhaasta kyydistä ikinä. Onneksi tästä matkasta on olemassa videomateriaalia, jonka avulla voi virkistää muistia. :)

Teeviljelmiä vuorten keskellä

Ihminen voi alkaa näyttää näinkin viisaalta
istuttuaan puoli yötä junassa

Launtai olikin se päivä, kun oli aika lähteä takaisin kotia kohti. Tapoimme päivällä vielä aikaa kävelemällä ympäri Ghumia ja istuskelemalla vuoren rinteillä. Iltapäivällä lähdimme laskettelemaan vuorenrinteitä takaisin alas kohti New Jalpaiguria. Matkalla pysähdyttiin vielä katselemaan teeviljelmiä, jotka jatkuivat silmänkantamattomiin asti. Siellä rinteillä näkyi myös apinoita. Juna takaisin Kolkataan lähti yhdeksältä illalla. Junassa meidän sleeper class -loosiin osui jälleen kerran mielenkiintoista porukkaa. Oli bangladeshilainen nuori mies sekä intialainen setä kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa. Kaikki alkoivat jutella meille todella paljon ja kysellä mistä olemme kotoisin. Kun vanhempi mies kuuli, että opiskelemme sosiaalialaa, hän alkoi kertoa tyttärensä kehitysvammasta. Hän halusi myös tietää, miten vammaishuoltoa toteutetaan Suomessa. Vietimme useita tunteja keskustellen näiden herrojen kanssa, emmekä malttaneet nukkua lähes lainkaan. Samassa vaunussa meidän kanssa oli myös intialaisia sotilaita. Jotka nukkuivat vanhat kunnon kiväärit kainaloissaan. Hyvin hämmentävää. :D

Intialaiset nukkuu rennosti juna-aseman pihalla

Takaisin kotiin IPERille selvisimme sunnuntaiaamuna kahdeksan maissa. Hassu setä oli melkein ovella vastassa toivottamassa meidät tervetulleiksi. Että se oli sitten sellainen reissu. Saimme nauttia vielä parista vapaapäivästä tehden mitä huvitti, ja työt saavat jatkua huomenna keskiviikkona. Matkamme on myös ylittänyt jo puolivälinsä. On kivaa ajatella, että päiviä on jäljellä vähemmän kuin mitä olemme täällä olleet. Ylinopeus ajan kulumisen suhteen on alkanut. Kohta sitä ollaankin jo Suomessa pakkasen keskellä.

Synttärit, ruokaähky ja temppelin ihmetys

Vaikka monsuunikausi onkin jo ohi, Kolkata haluaa välillä tulvia toden teolla. Viime viikolla torstai-iltana oli sellainen pieni ukkossadekuuro, joka kasteli joka paikan melkoisen totaalisesti. Ikkunasta näkyi vain kuinka IPERin sisäpiha tulvi kun viemärit eivät jaksaneet vetää kunnolla. Sateen tauottua uskalsimme työntää nokkamme ulos ovesta, ja saimme uida pari kertaa lähes nilkkojamme myöten tulvavedessä. Perjantaina saimme myös niskaamme kunnon vesisateen, kun tulimme pois Outreach Centeristä. Olimme kirjaimellisesti likomärkiä. Saatiin siinä sitten suihku vaatteet päällä. Myös lauantaina ja sunnuntaina taivas näytti mitä sillä on tarjota. Katsotaan nyt milloin tämä monsuuni nyt sitten oikeasti loppuu.

Intialaiset ovat ihmeellistä kansaa siinä mielessä, että lomailu ja lööbailu on lähes aina suotavaa. Tämä viikko oli ensimmäinen viikko, kun ei ollut yhtään ylimääräistä vapaapäivää esimerkiksi Gandhin synttäreiden takia. Kaikilla aikaisemmilla viikoilla ollaan siis tehty töitä neljänä päivänä viikossa, suorastaan hurjan rankkaa… :D Tulevilla viikoilla ylimääräinen lomailu jatkuu taas, kun tällä viikolla maanantai oli jokin pyhäpäivä, ja perjantaina alkaa hindulaisten pääbiletyskausi Durga Puja joka kestää sen kymmenisen päivää. Sillä aikaa karkaamme muutamaksi päiväksi Darjeelingiin. Voisinpa siis sanoa, että rennompaa harkkapaikkaa saa hakea.

Ehdin jo syödä muutaman palan ennen kuvan ottoa... :)

Perjantaina vietettiin sitten pikku-Reetan 22-vuotis synttäreitä. Miiu ja Matti lahjoittivat minulle aamulla suklaapakkauksen, jossa oli erilillisillä kirjaimilla kirjoitettu Happy Birthday. Se oli kivaa ja lämmitti sydäntä. J Yksi synttäriyllätys oli myös se, että joukkoomme liittyi odottamamme neljäs jäsen. Diakin kansainvälisellä linjalla opiskeleva nepalilainen herrasmies tuli mukaan kuvioihin. Hieman lisää jännitystä siis tähän elämään, jossa jokainen päivä on oikeastaan uusi seikkailu ja lähes aina tapahtuu jotain odottamatonta.

Siellä se lappari komeilee

Työpäivän jälkeen suuntasimme sitten kohti keskustaa metsästämään brittipubeja ja ultimaattisia ruokailumahdollisuuksia. Päädyimme Park Streetille, ja siellä sijaitsevan hotellin brittibubiin nimeltään Someplace Else. Astuessamme sisään kyseiseen mestaan, tuntui siltä kuin olisimme tulleet takaisin länsimaisen sivistyksen pariin. Pubi oli aivan samaa kategoriaa kuin mikä tahansa pubi Suomessa, oli kunnon baaritiski ja kaiuttimista soi muun muassa Dire Straitsin Sultans Of Swing. Siitä pubista ei kuitenkaan siideriä löytynyt ja niinpä tytöt joutuivat tyytymään jälleen Breezeriin miesten nautiskellessa Kingfisher -oluitaan. Parasta Someplace Elsessä oli se, että sen seinällä oli taulu suomalaisesta oluesta, joka oli tietenkin Lapin Kulta. Siinä vaiheessa oli pakko vain nauraa. Ei tännepäin maailmaa näköjään pääse pakoon suomalaisuutta millään. :D

Miiun hervottoman kokoinen annos.

Seuraavaksi hankimme masuihimme maallista nannaa ravintolasta nimeltään Peters Cat (vapaalla suomennoksella siis Petterin kissa). Ja se oli ehkä parasta ruokaa, mitä olen tähän mennessä Intiasta saanut. Ruokani nimi oli haaremin ilo, Harem’s Joy, joka sisälsi avian mielettömän hyvin maustettua kanaa semmoisessa maustekastikkeessa, luonnollisesti nautittuna naan-leivän kera. Petterin kissa oli suorastaan ruokataivas. Parasta ruokailussa oli kuitenkin se, kun Miiu ja Matti haastoivat toisensa syömään puhdasta chiliä. Ensivaikutelma oli se, ettei siinä chilissä ollut mitään ihmeellistä. Kuitenkin seuraavassa hetkessä molemmille iski aivan järkyttävän polttavat takapotkut. Siinä vaiheessa kun katsoi sitä tulisuuden kärsimystä, ei voinut oikeasti tehdä muuta kuin nauraa. Totesin vain molemmille, että oli lähes paras synttärilahja katsoa heidän kärsimystään ja nauraa päälle sadistista naurua. :D Toisaalta sain itse kärsiä seuraavaksi, kun halusin jälkiruoaksi jääkahvin jätskipallon kera. Sen jälkeen ultimaattinen ruokapahoinvointi oli taattu, ja taksimatka kotiin oli lievästi tuskainen. En muista koska olisi viimeksi ollut niin paha olo kun on syönyt aivan üüberit ähkyt. Intiassa ruoka vain on niin hyvää, ettei täällä kyllä varmaan laihtumaan pääse.



Sunnuntai oli ehkä tähän mennessä minulle henkilökohtaisesti paras päivä kokemuksellisesti. Ensinnäki, vapaapäivät on parhaita siitä että voi oikeasti nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Sunnuntaina päästiin siis ylös sängystä puolilta päivin. Sitten otimme jälleen taksin, kohteenamme jumalatar Kalin temppeli, Kalighat. Hyppäsimme ulos taksista temppelin läheisellä metroasemalla ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Ensimmäisenä päivänä emme todellakaan olisi astuneet jalallammekaan siihen mestaan, johon päädyimme. Keittiö näytti sotkuiselta, eikä ruokailutilassakaan ollut pahemmin kehumista, mutta ruoka ei taaskaan pettänyt. Chilli Paneer riisillä toimii aina, ja ruokanautinto on taattu.

Välikevennys: intialainen ambulanssi.
En haluaisi joutua kyytiin.

Durgan patsaita Pujaa varten

Syötyämme lähdimme kikkailemaan kohti Kalin temppeliä. Matkalla tapasimme sedän, joka neuvoi meille kysymättämme tietä temppeliä kohti. Matkan varrella tämä setä opasti meidät katsomaan Durga Pujaa varten tehtyjä suuria Durgan patsaita, mikä oli aivan mieletöntä. Intialaiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Päästyämme temppelin luo, joku toinen intialainen setä tuli ja käytännössä kaappasi meidät, ja lähti johdattamaan meitä temppelialueelle. Temppelissä käynti oli yksi hämmentävimmistä ja rikkaimmista kokemuksista ikinä. Temppelialueella käveltiin paljain varpain, ja meidän käsiimme iskettiin jotain kukkia ja rukoushässäköitä, joita pääsimme käyttämään. Astuessamme temppeliin heitimme kukat uhriksi Kalille. Samalla otsaan painettiin oranssilla maalilla täplä. Seuraavaksi meidät johdatettiin miehen luokse, joka halusi rukoilla meidän puolestamme Kalin nimeen. Sen jälkeen kävimme itse rukoilemassa Kalin patsaan ääressä kumisevien kellojen alla. Siinä tilanteessa minulla itseäni vallitsi sellainen sisäinen rauha, mitä en ole pitkään aikaan saanut kokea. Vaikka minut laitettiin Kalin patsaan eteen rukoilemaan, kukaan ei pystynyt näkemään sitä mitä minun sisälläni oikeasti liikkui ja ketä oikeasti rukoilin. Tämä oli yksi hienoimmista kokemuksista, joita Intia on tähän mennessä tarjonnut. Pääsimme myös näkemään yhden niistä alttareista, jossa Kalille uhrataan milloin mitäkin elukoita. Oli mahtavaa tuntea meidän oman, elävän kristittyjen Jumalan läsnäolo sellaisessa paikassa ja kokea olevansa siunattu.

Kalighatin temppelin edessä olevaa markkina-aluetta

Täplä otsassa.Kalin temppeli taustalla

Temppelissä käymisen jälkeen seikkailimme vielä hieman sellaisilla kaduilla, joilla emme ole aiemmin käyneet. Ostimme Miiun kanssa sitten yhdestä kojusta maailman rumimmat sateenvarjot. Kun tämä monsuuni ei ota loppuakseen. Toivottavasti Darjeelingissa ei sada vettä. Tuskinpa sentään. Siellä tulee oletettavasti vain kylmä, kun on tottunut tähän 30 lämpöasteeseen ja siellä korkeammalla päivälämpötilat laskevat jo alle 20 asteen ja öisin lämmintä on kymmenisen astetta. Villasukat ja pipot täytynee siis kaivaa rinkan pohjalta. Seuraava teksti siis ilmestynee tänne parin viikon kuluttua Darjeelingin jälkeen. Siihen saakka, Namaste!


Ps. nähtiin maanantaina aivan hervottoman kokoinen torakka. Onneksi se oli hyvinkin kuollut ja liiskaantunut, mutta silti. Todellinen monsteri.

Ja loppukevennys:
Miiun valkoinen jalka vs. Reetan ruskea jalka.
Miiu tulee varmaan olemaan saman värinen tämän reissun jälkeenkin. :D
Itse toivon saavani lisäväriä kuukauden päästä Goalla.

Luonnon ihmeitä

Paikallisen ambulanssin tippalaite. En haluais
joutua kyytiin.

Kalkutta on todellinen lakkoilun ja lusmuilun pesä. Intialaisille ei yhden päivän lakkoilu julkisessa liikenteessä riittänyt, vaan uusi lakko oli odotettavissa tänään tiistaina tiistaina. Bensan hintojen nousun takia monet bussiyhtiöt ovat menossa konkurssiin, koska hallitus ei suostu nostamaan bussilippujen hintoja. Ihmeellinen hallitus tämä… Tänä aamuna jokapäiväinen sanomalehtemme Times Of India kittening kertoi, että bussilakkoa on lykätty alkamaan lokakuun juhlakauden jälkeen. IPERin toimintaan lakon ei pitäisi vaikuttaa, mutta nähtäväksi jää. Hyvin mielenkiintoinen tilanne tämä. Katsotaan mitä tuleman pitää. Tässä tekstissäkään ei ole mitään järjestelmällisyyden poikastakaan, kirjoitan siitä mitä mieleen tulee.

IPERillä me saadaan suunnitella omat tuntimme itse. Siispä päätimme torstaina pitää Shelter-lapsille Suomi-tunnin. Piirsimme taululle Suomen kartan, näytimme missä on Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kuhmo. Sitten kerrottiin mitä kaikkia eläimiä Suomessa on, ja lapset olivat ihan innoissaan. Näytimme heille erilaisia kuvia Suomesta, kuten lumesta ja jäästä. Soitimme lapsosille myös Maamme-laulun ja Finlandia hymnin. Suomalainen musiikki oli ilmiselvästi kovin kummallista ja ihmeellistä, sellaisia ilmeitä sieltä lasten joukosta näkyi. Tämä tunti oli myös ensimmäinen kerta, kun olen opettanut kenellekään letkajenkkaa tai kuunteluttanut lapsille Eppu Normaalin biisiä Baarikärpänen. :D En tiedä miksi teimme sen, mutta onneksi täällä ei kukaan ymmärrä suomea sanaakaan.

Howrah Bridge

Lauantai on meidän yleinen retkipäivä. Tällä kertaa suuntasimme nokkamme kohti kasvitieteellisen puutarhan tarjoamia luonnonihmeitä. Matka Botanical Gardeniin oli toooosi pitkä, ja sillä reissulla tuli ensimmäistä kertaa ylitettyä Kolkatan suurin silta, Howrah Bridge. Se oli niin iso silta, että siellä piti maksaa siltamaksua. Aika jännää. Kasvitieteellinen puutarha itsessään olikin sitten jo aivan jotain muuta. Koko mesta oli aivan järkyttävän iso vihreä läntti keskellä kaupunkia, arvioisin että 1,5km per suunta. Joka paikka oli täynnä todella isoja puita, erilaisia kasveja ja kaikkea vihreätä. Mutta ennen kaikkea siellä oli hiljaista, ei liikenteen tai ihmisten aiheuttamaa melua missään. Pieni maanpäällinen taivas. Botanical Gardenissa on myös maailman laajimmalle levinnyt Great Banyan Tree. Se on 250 vuotta vanha, samasta juuresta satojen metrien alueelle levittäytynyt puu. Kaikki rungot ovat samaa puuta. Aika hurjaa.

Joku puusta pudonnut pötkyläkäpy.

Paikallinen havupuu. Oletettavasti.

Etanan kuvaaminen oli jännää....

Ja siinä se otus on!

Jättikokoisia lumpeen sukulaisia.
Halkaisija oli varmaan 2 metriä.

Tämä vihreys on yksi puu. Uskokaa tai älkää.

Samaa puuta tämä kaikki. Ihmeellistä.

Ihmeellisessä asennossa sitä voi ihminen
näköjään seistä. Mutta puu oli iso!

Sunnuntaina taksi kuljetti meidät Kolkatan keskustan basaareille. Ja se oli yhtä kaaosta. Kamalasti erilaisia kojuja, koko paikka täpösen täynnä ihmisiä ja meteliä. Kaikkea sitä ympärillään näkemää ei vaan pystynyt prosessoimaan. Siitä kaaoksesta ei edes pystynyt ottamaan kuvia, kun oli pakko pitää koko ajan laukusta kiinni ettei se vain lähde siinä väentungoksessa jonkin intialaisen matkaan. Niille mestoille palaamme uudestaan myöhemmin hankkimaan kaikkea jännää! Intialaisia tossuja, tyynynpäällisiä, hullun hienoja haaremihousuja, kivoja mekkoja, ihmeellisiä koruja ja sellaisia tuotteita, joiden olemassaolosta ei ole tätä ennen ollut harmainta aavistustakaan. Me likey! Basaareilta suuntasimme Lonely Planetin avustuksella läheisen hotellin baariin nautiskelemaan virvokkeita. Matille olutta ja tytöille Pepsiä. Joka vaikutti siltä kuin se olisi tehty 60-luvulla, kun metallikorkista oli jäänyt pullon kaulaan ruostetta. Nam! Oli silti hyvä Pepsi. Ja jostain syystä täällä Diet Pepsi tai oikeastaan ihan sama mikä Pepsi kuohuu aivan järjettömästi. Kun sitä juo pillillä, suuhun tulee vain vaahtoa. Hyvin hämmentävää.
Ps. tämän hotellin WC oli tähän mennessä siistein vessa jossa olen Intiassa käynyt: sieltä löytyi länsimainen wc-pönttö, vessapaperia sekä käsipyyhe! (oman Suomen kodin saniteettitiloja odotellessa… :D)

Satuimme lukemaan tässä yhtenä päivänä Ilta-Sanomien nettisivuilta siitä, että vain 50%:lla intialaisista on omassa kodissaan vessa. Ja että Intian hallitus vaatii, että kaikiin kouluihin pitää tulla käymälät vuoden 2013 kevääseen mennessä. Tällä hetkellä noin 40 %:ssa kouluista on WC. Kumma kyllä, paikallinen sanomalehti Times Of India ei kerro tästä mitään. Ihmeellinen hallitus tässä maassa, toimii silloin kun päättää toimia. Rouva johtajatar taisikin jossain sivulauseessa kerran mainita, että edellisen vasemmistohallituksen aikana asiat sentään toimivat.

Intiassa asiat ja liikenne toimivat siis silloin kun toimivat. Mitään ei oikein pysty ennustamaan tai suunnittelemaan kunnolla etukäteen. Jos Intia opettaa jotain, niin kärsivällisyyttä ja joustavuutta asioiden suhteen. Onneksi kaksi asiaa ovat kuitenkin varmoja: kahden viikon päästä suuntamme junalla kohti pohjoista ja Darjeelingin vuoristomaisemia, sekä marraskuun puolessa välissä kohti etelää Goan hiekkarannoille juomaan drinkkejä oikeista kookoksista ja tanssimaan varpaat hiekassa kukka korvan takana!