Tikka masalan hurmio ja taksilakko

Huomasin edellistä tekstiä lukiessani, että mainitsen Intiassa vallitsevat elinolosuhteemme ja sen, kuinka hyvää ruoka on. En kuitenkaan koskaan kerro niistä kunnolla! Tällä kertaa keskityn siis arkiseen elämään, ruokaan ja julkisen liikenteen lakkoon. Ja ehkä vähän siihen, millaista on töiden tekeminen intialaisen mentaliteetin mukaisesti.

Kiinalaista intialaisittain

Välillä tuntuu, että elämä täällä pyörii lähes koko ajan ruoan ympärillä. Jokaisen opetussession jälkeen mietimme yhdessä Miiun ja Matin kanssa mitäs sitä oikein syötäisiin. Kolkata on täynnä kaikenmaailman ruokapaikkoja, ravintoloita ja katukeittiöitä. IPERiä vastapäätä sijaitsee New Mayur, josta saa halvalla kiinalaista ruokaa intialaisittain maustettuna. Läheinen länkkärityylinen kauppakeskus South City Mall tarjoaa omassa valikoimassaan kaikkea perinteisistä intialaisista ruoista kiinalaiseen ja meksikolaiseen ruokaan. Sieltä saa pastaa, pitsaa ja jäätelöä. South Cityssä on jopa Subway. Ja Pizza Hut. Eli kaikkea sitä, mistä luulin päässeeni eroon kolmeksi kuukaudeksi. Onneksi paikallisen ruoan kirjo on niin laaja, ettei perus länsimaalaiseen mättöpitsaan tee edes mieli sortua (tandoorikanapitsa onkin sitten jo asia erikseen, siihen voi sortua hyvällä omalla tunnolla).

Intialaisen ruoan kaikki aromit ovat hyvin hämmentäviä. Syötiinpä sitten kasvisruokaa tai lihapitoista maallista nannaa, jokainen uusi maku osaa yllättää. Parasta, mitä olen tähän mennessä syönyt, oli perus Paneer tikka masala naan-leivän kanssa. Paneer on siis intialaista raejuustoa (joka ei kylläkään mielestäni näytä pätkääkään raejuustolta) ja tikka masala perinteistä mausteista kastiketta. Naan-leipä on jotain ihanuutta, jota on vaikea kuvailla. Tämä yhdistelmä sai kuitenkin galaksit melkein räjähtämään ja ruokanautinnon suurimmilleen. Yksikään ruoka, mitä olen intiassa syönyt, ei ole pettänyt. Kaikki on hyvää, siitä ei pääse mihinkään (se siitä laihdutusyrityksestä sitten..). Torstaina uskaltauduimme myös maistamaan perinteistä jogurttipohjaista juomaa lassia, namitinam. Kulinaristiset nautinnot ovat taattuja.

Keittiö. Jossa vilisee silloin tällöin
niitä torakoita.

Asuminen IPERillä on kivaa. On ollut hämmentävää huomata, miten helposti tänne on sopeutunut. Meidän bungalowimme tuntuu kodilta ja siksi me sitä kutsummekin. Likaan, torakoihin ja muihin öttiäisiin on jo tottunut, eikä niihin oikeastaan kiinnitä enää sen kummempaa huomiota (paitsi torstaina päätimme nitistää keittiössämme vilistävän ison torakan, ja järjestimme torakantappajaiset. Tarjottimella hakkaaminen ja kiehuva vesi olivat hyvä yhdistelmä tuon tihulaisen nitistämiseksi). Torstaiaamuna suustani pääsi tosin pieni kiljaisu, kun vessaan mennessäni huomasin katossa 10cm pitkän liskon. Lisko säikähti ja meni piiloon, minä meinasin tehdä samoin.

Joka aamu huoneidemme ulkopuolelta kuuluu myös iloinen Good Morning -tervehdys hämmentävällä intialaisella aksentilla. IPERin oma talonmies ja jokipaikan höylä (jonka nimeä emme muista) tuo meille aamupalaksi banaaneja ja leipää, toimittaa meille lisää vessapaperia ja käy kyselemässä onko kaikki hyvin. Hänestä on tullut meille hassu setä. Hassu setä auttaa aina, kun sitä tarvitsee. Hassun sedän vaimo käy aina välillä siivoilemassa huoneitamme ja tiskaamassa jopa astioitamme (hassulla sedällä on myös frendikaiffarina mies, joka muistuttaa elävästi suomalaisen tv-sarjan Ketonen&Myllyrinne Ketosta. Ketonen on pelottava). Hassun sedän lapset vilistävät ympäri rakennusta ja tervehtivät aina iloisesti meidät nähdessään. Hassu setä perheineen piristää päivää!

Intiassa kaikki on toisin myös liikenteen suhteen. Ja erityisesti liikenteeseen liittyvien lakkojen suhteen. Bensanhintojen nousun vuoksi bussit menivät lakkoon jo tiistaina, ja torstaina myös taksit päättivät aloittaa lakon. Keskiviikkona liikenne oli siis aivan täynnä autoja ja takseja ja hulvattomia ruuhkia. Lakon takia meilläkin oli vapaapäivä, koska IPERin työntekijät eivät päässeet töihin eivätkä lapset kouluun. Torstaina ulos mennessämme näky oli hyvin hämmentävä: ei ketään missään. Normaalisti autoja ja tööttäilyä täynnä olevilla kaduilla meni pari mopoa, muutamia kävelijöitä ja tuktukeja (pieniä mopoauton näköisiä kulkuvälineitä). Ja kaksi lehmää! Niitä ei täällä näin hullussa liikenteessä näe. Yleensä meteliä täynnä oleva kaupunki olikin yhtä hiljainen kuin Helsinki arkena keskellä päivää. Lähes kaikki katujen varsilla olevat kaupat olivat myös laittaneet ovensa kiinni ilmeisesti protestin vuoksi. Päätimme siis lähteä käymään South City Mallissa kuluttamassa aikaa. Kauppakeskus oli auki, mutta sekin oli melkein tyhjä ihmisistä. Siellä näimme melkein enemmän muita länkkäreitä kuin intialaisia. :D Emme siis olekaan tässä kaupungissa ainoat valkoihoiset. Hallitus pakotti julkisen liikenteen lakon kuitenkin loppumaan, ja perjantaina liikenne olikin jo entisellään. Saa nähdä, jatkuuko lakkoilu uudestaan lähitulevaisuudessa.

Nyt on pakko saada myös vähän avautua töiden tekemisestä intialaisessa ympäristössä. Keskiviikko oli hyvä esimerkki siitä, millaista on intialainen mentaliteetti. Jouduimme sijaistamaan opettajaa kolmenkymmenen ylivilkkaan lapsen ryhmässä ilman mitään ennakkovaroitusta tai ohjeistusta. Lapset hyppivät jossain vaiheessa kirjaimellisesti päin seiniä. Välillä yksi toinen opettaja yritti käydä hiljentämässä ryhmää, mutta ei siitä kovinkaan pitkäksi aikaa ollut hyötyä. Toisaalta kun mietin kaikkien niiden lasten taustoja, en voi ihmetellä sitä levottomuutta ja väkivaltaisuutta mitä suurimmassa osassa heistä ilmenee. Monia näistä lapsista on käytetty hyväksi, ainoa ja ensimmäinen kurituskeino kotona voi olla lyöminen, ja monella heistä on varmasti jonkinlainen keskittymis- tai oppimishäiriö. Ei sellaiset lapset mitenkään jaksa keskittyä kahta tuntia putkeen tekemään kotitehtäviä tai laskemaan yksinkertaisia matikan laskuja. Intialaiset lapset ovat ihania, mutta liika on liikaa… Toiseksi ongelmaksi meidän kohdalla muodostui kielimuuri, kun ei ole yhteistä kunnollista kieltä. Me emme puhu oikeastaan sanaakaan bengalia, eikä lasten englanninkielen taito ole niin hyvä että sillä voisi kommunikoida sujuvasti. Onneksi meidän ei tarvitse opettaa noin suurta apinalaumaa enää toiste, vaan me saadaan ensi viikolla pienempi oma ryhmä. Sitten päästään opettamaan mitä halutaan!

Vaikka elämä täällä on täynnä kaikkea uutta ja jännää, ajattelen joka ikinen päivä kotia, ystäviä ja Suomea. Sydämessä on koko ajan sellainen pieni ja terve ikävä. Ainoa asia, mitä täällä oikeastaan voi odottaa, on kotiinpaluu. Mutta tänään siihenkin tuli onneksi muutos, kun kävimme hankkimassa junaliput kuukauden päähän Durga Pujan ajalle kohti Darjeelingin vuoristomaisemia! Lähitulevaisuudessa meillä on tarkoituksena tutustua myös paremmin Kolkataan kaupunkina, ettei täällä South Cityssä tule täysin mökkihöperöksi.