"This is India"

Intia, Kalkutta. Täällä sitä nyt ollaan oltu nelisen päivää. Uusien asioiden kirjo on ollut käsittämätöntä. Erilaiset hajut ja maut, ihmiset ja elämäntapa ovat jo tässä vaiheessa avartaneet omaa näkemystäni tästä maailmasta ja elämästä. Elämyksiä ovat tarjonneet muun muassa reikä lattiassa -wc, järjetön liikenne ja torakat keittiössä. Ja liikenteessä nähty yksi lehmä (missä ne kaikki loput on?)

Aloitetaan matkasta. Lentokoneen nokka lähti reitille Helsinki-Amsterdam-Delhi-Kalkutta maanantaina kello 6:35 nukuttuani yöllä noin puolitoista tuntia. Koneeseen astuttuani en tajunnut pätkääkään että mihin sitä oikein ollaan menossa. Matkustaminen Kalkuttaan kesti vaivaiset 26 tuntia, joka sisälsi 10 tunnin odottelun Delhin lentokentällä lasikopissa, jonka nimitimme kanssamatkustajieni Miiun ja Matin kanssa akvaarioksi. Akvaarioaktiviteetteihin kuului muun muassa yhdyssanapeli, jonka parhainta satoa taisivat olla puliukkovarvas ja möhömaharadja (kyseisessä väsymystilassa nämä sanat aiheuttivat erityistä hilpeyttä). Siinä vaiheessa kun päästiin Kalkutan koneeseen olin valvonut putkeen yli vuorokauden, ja olotila oli sen mukainen. Lennosta Kalkuttaan ei siis ole mitään muistikuvia. Kun astuimme ulos lentokoneesta, todellisuus iski vasten kasvoja kuumuuden ja kosteuden muodossa. Ja tietenkin se reikä lattiassa -wc oli toinen elämys, onneksi oli paperia takataskussa lentojen jäljiltä. Kentällä meitä olivat vastassa IPERin pari työntekijää, joiden kyydillä lähdimme kohti Kalkutan South Cityä ja IPERiä.

Liikenne Intiassa on suoraan sanottuna aivan järjetöntä, ja kaiken lisäksi vasemmanpuoleista. Kaikki ajavat missä haluavat ja millä nopeudella haluavat, mutta kuitenkin sulassa yhteisymmärryksessä. Autoissa ei ole vasenta sivupeiliä, jotta mahdutaan liikkumaan paremmin erinäisten kulkuvälineiden joukossa. Kaistanvaihdosta ja kääntymisestä ilmoitetaan heiluttamalla kättä ikkunasta. Tööttäily on jokaisen yleinen käytäntö, jolla lähinnä ilmoitetaan että ollaan paikalla. Tästä aiheutuu aivan järkyttävä liikenteen meteli, joka kuuluu myös öisin. Jalankulkijat kävelevät muitta mutkitta tien reunoilla, sillä käsitettä jalkakäytävä ei oikein ole olemassakaan. Tai jos jalkakäytävä löytyy, siellä on yleensä kaiken maailman roskaa ja töhnää (tai vaikkapa kuollut rotta). Silti päädyimme heti ensimmäisenä iltana kävelemään läheiseen kauppakeskukseen ja pääsimme sinne ehjinä. Bussit ja riksat tuovat pyöräilijöiden lisäksi oman vibansa liikenteen sujumiseen, joka alkaa mennä länsimaalaisen ihmisen aivoissa totaalisesti yli hilseen. Lopputulos: luota autonkuljettajaasi ja seuraa kävellessäsi paikallisia tien ylityksessä.

Majoitumme harjoittelupaikassamme IPER:llä. Residenssimme sisältää kaksi huonetta, keittiön ja eräänlaiset kylpyhuonetilat. Huoneissa meillä on sängyt, joissa on kovaakin kovemmat patjat, joihin olemme jo kylläkin tottuneet. Sänkyjemme yllä kuumuutta lisäämässä ovat hyttysverkot, joista tulee pieni prinsessafiilis. Öisin on pakko nukkua korvatulpat päässä kaikesta metelistä johtuen, ja sen lisäksi melkein vieressä on muslimien minareetti joka kajauttelee rukouskutsujaan myös keskellä yötä. Olot ovat muuten melko alkeelliset, josta todistavat keittiössä öisin viihtyvät torakat. Mutta on meillä sentään länsimainen vessa. Ja suihku. Vaikkakin hieman alkeellinen. Ja katossa on sentään tuulettimet! Kyllä täällä kolme kuukautta selviää. :)


Ihmiset ovat olleet aivan uskomattoman ystävällisiä, vieraanvaraisia ja vastaanottavaisia. IPERin johtaja ja  harjoittelumme ohjaaja Ms. Mallik pitää meistä huolta hyvin äidillisellä otteella ja täällä saa todella olla hyvissä käsissä. Kaikissa asioissa neuvotaan, joka paikkaan opastetaan tai tarvittaessa viedään autolla. Kaikki työntekijät ovat valmiita ojentamaan auttavan kätensä. Ja lapset. Ne suloiset, ihanat ja herttaiset lapset jotka sulattavat sydämen. Ollessamme ensimmäisiä kertoja mukana oppitunneilla lapset olivat täysin innoissaan meistä, he taittelivat meille ihania paperikukkia ja veneitä, esittelivät piirustuksiaan ja näyttivät olevansa onnellisia meidän läsnäolostamme (totta kai me herätetään huomiota vielä enemmän valkoisina länsimaalaisina, varsinkin minä itse vaaleatukkaisena ja sinisilmäisenä, minkä huomaa siinä kun autot suurin piirtein pysähtyvät kadulla tuijottamaan meitä ikkunoista). Innolla odotan sitä, että päästään itse opettamaan niitä ihania suloisia palleroita! Tai no, kyllä ne lapset osaa olla rasittaviakin ja hyppiä ympäri luokkahuonetta.

Ruoka on hyvää ja sitä on paljon. Se on myös välillä hyvinkin tulista. IPERin vieressä olevasta ravintolasta saa hyvää kiinalaista intialaisittain, ja hinnat ovat jotain aivan käsittämätöntä. Yksi annos maksaa keskimäärin 50 rupiaa, eli noin 75 senttiä. Kaikkein parasta on se, että annokset ovat niin suuria että siitä syö koko päivän jos haluaa! Päivän ruoat siis maksavat enimillään noin kaksi euroa. Mahtavuutta! Hintataso on muutenkin aivan käsittämätön. Kävimme toisena iltana shoppailemassa intialaisia vaatteita. Asukokonaisuus, johon kuuluivat mielettömät pussihousut ja paikallinen mekkomainen vaate, maksoivat yhteensä 600 rupiaa eli vajaat 10€. Siis mitä?! Samalla rahalla ei Suomesta meinaa saada H&M:n T-paitaa. Täällä voi tuntea olonsa rikkaaksi, vaikka luuleekin olevansa köyhä opiskelija. Intiassa on varmaan lähes mahdotonta elää yli varojensa näin suomalaisena.

Tällä hetkellä olotilani on suhteellisen seesteinen. Kulttuurisokki ei tullut niin pahasti mitä kuvittelin, mutta kaikki uusi ja jännittävä väsyttää paljon. 10-12 tunnin yöunet onnistuvat vielä tässä vaiheessa hyvinkin helposti korvatulpat päässä nukkuen. Koko ajan tapahtuu paljon uutta ja jännittävää. Jännittävästä hyvä esimerkki on se, että onnistuin lohkaisemaan vanhasta ongelmahampaastani palasen näin matkan alkuun. Pääsen siis testaamaan huomenna intialaista hammaslääkäriä. Näistä lähtökohdista on hyvä lähteä jatkamaan tätä seikkailua kaikessa jännityksessään!