Viisi päivää lähtöön. Mielessä vallitsee tunteiden suuri sekamelska. Matkajärjestelyt on nyt tehty pakkaamista lukuun ottamatta. Jännitys on jo lähes käsin kosketeltavaa.
No niin nyt lopetan tämän kliseisen höpinän heti alkuunsa. Mitä oikeasti ajattelen siitä, että olen lähdössä Intiaan? Totuus on se, että olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani. Mietin lähinnä sitä, että mihin ihmeeseen olen päätäni oikein työntämässä. Minulla ei ole mitään hajuakaan siitä, mitä tulen Intiassa oikeasti tekemään. Ainoa tieto minulla on, että olen menossa opettamaan katulapsia Kalkutassa olevaan vapaaehtoisjärjestöön IPERiin (Institution of Psychologial and Educational Research). Siis mitä?! Enhän minä ole koskaan oikeastaan opettanut ketään, apua!? Ja vielä lapsia?! Tämäkö on se unelma, joka on elänyt minussa viimeiset puolitoista vuotta?
Enhän minä missään nimessä paniikissa ole. Lentoliput ja viisumi ovat turvallisesti takataskussa, rokotukset jylläävät malarialääkkeiden kanssa elimistössäni, matka-apteekki on melkein jo pakattuna ja matkalle tarvittavien papereiden kanssa käyty sota on voitettu. Yksi unelmistani on koko ajan askeleen lähempänä. Lasten opettaminen ja auttaminen on se, mitä minut on tänä syksynä kutsuttu tekemään. Mitä Herra on minut kutsunut tekemään tänä syksynä. Vaikka Suomesta lähteminen on vaikeaa kun kaikki rakkaimmat jäävät tänne, en haluaisi olla viikon päästä missään muualla kuin Intian Kalkutassa. Haistelemassa ja maistelemassa, näkemässä ja kokemassa kaikkea sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin saanut kokea.
Matkani alkaa ensi maanantaina, kun lentokone suuntaa nokkansa kohti taivaita klo.6:25. Takaisin olen kotimaassa Suomessa 17. joulukuuta. Tänä aikana tulen kertomaan tarinoita (tosia tai epätosia), joita jokainen voi täältä blogistani lueskella päiviensä viihdykkeeksi (toivottavasti ainakin). Nomoshkar, Suomi!
Enhän minä missään nimessä paniikissa ole. Lentoliput ja viisumi ovat turvallisesti takataskussa, rokotukset jylläävät malarialääkkeiden kanssa elimistössäni, matka-apteekki on melkein jo pakattuna ja matkalle tarvittavien papereiden kanssa käyty sota on voitettu. Yksi unelmistani on koko ajan askeleen lähempänä. Lasten opettaminen ja auttaminen on se, mitä minut on tänä syksynä kutsuttu tekemään. Mitä Herra on minut kutsunut tekemään tänä syksynä. Vaikka Suomesta lähteminen on vaikeaa kun kaikki rakkaimmat jäävät tänne, en haluaisi olla viikon päästä missään muualla kuin Intian Kalkutassa. Haistelemassa ja maistelemassa, näkemässä ja kokemassa kaikkea sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin saanut kokea.
Matkani alkaa ensi maanantaina, kun lentokone suuntaa nokkansa kohti taivaita klo.6:25. Takaisin olen kotimaassa Suomessa 17. joulukuuta. Tänä aikana tulen kertomaan tarinoita (tosia tai epätosia), joita jokainen voi täältä blogistani lueskella päiviensä viihdykkeeksi (toivottavasti ainakin). Nomoshkar, Suomi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti