Slummeja ja hammaslääkäreitä

Ensimmäiset taksimatkat, hyvä ruoka parempi mieli, uudet ihmiset, elämäni kovin vesisade ja ukkonen, vaatteet basaarilta, intialainen hammaslääkäri ja villit lapset. Niistä on tehty ensimmäinen viikko maailman toisella puolella. Ja monesta muusta jännittävästä pienestä jutusta, jotka saavat tällaisen pienen ihmisen nauttimaan elämästä.

Elämä Kolkatassa on jotain todella ihmeellistä. Kaikki on niin erilaista Suomeen verrattuna. Joka paikka on täynnä ihmisiä, hajut tunkevat joka paikkaan, ja koko kaupunki on värikkäämpi kuin mikään koskaan näkemäni paikka. Erityisesti näin yhden suurimman hindujuhlan durga pujan alla kaupunki pukeutuu värikkäästi koristeltuihin jumalien palvontapaikkoihin, valoihin ja kaiken värisiin kukkiin. Basaarit ovat täynnä ihmisiä ostamassa upeita juhla-asuja ja koruja (itsehän olen jo sortunut ostamaan neljät haaremihousut ja pari salwar kameeezia). Jopa taksit ja lietesäiliöautot ovat jo nyt koristeltu kukkasin, vaikka durkha pujaan on aikaa vielä kuukausi. Durga pujaa edeltää viswakarma puja, jota vietettiin toissa iltana. Hindulaisuutta tunnustavat laittavat koko päivän ruokaa, joka uhrataan jumalille keskiyöllä alttareilla. Durga pujaan valmistautuminen muistuttaa lievästi meidän omasta jouluun valmistautumisestamme, joka tuntuu nykyään alkavan jo lokakuussa (onneksi en ole sitä kaupallisuuden riemuvoittoa tänä vuonna näkemässä). Durga pujan aikana koko kaupunki menee viikoksi sekaisin, kun ihmiset ryntäävät kaduille juhlimaan ja iloitsemaan. Sitä lokakuun lopussa koittavaa riemua odotellessa. :)

IPERillä meitä kohdellaan melkein kuin kuninkaallisia. Tai siltä se ainakin tuntuu siihen verrattuna, mihin on koti-Suomessa tottunut. Paikan johtaja ms. Mallik ja kaikki  muutkin pitävät meitä kuin kukkaa kämmenellä. Aamupala tuodaan valmiiksi keittiöön, meidän lakanat pestään ja huoneet siivotaan joka päivä. Jopa meidän tiskimme ovat tulleet mystisesti puhtaiksi yön aikana. Lapset käyttävät meistä nimityksiä sir ja ma’am, mikä on myös hyvin hämmentävää. Parasta kaikessa on se, että ms. M. tuntuu olevan se kaikkein “kuninkaallisin“. Hän istuskelee päivät tekemässä töitä oman pöytänsä takana, ja hän pyytää viereistä ihmistä tuomaan hänelle papereita kahden metrin päästä. Tai hän soittaa viereiseen huoneeseen, että joku sieltä voi ottaa hänelle valokopioita muutaman metrin päässä olevalla kopiokoneella. Ja kaikki tekevät tämän mukisematta. Kyse ei ole suinkaan muiden orjuuttamisesta, vaan ms. M. on omalla työllään ja uurastuksellaan ansainnut sen kunnioituksen ja arvostuksen, että tällaisia asioita tehdään hänen puolestaan aivan mielellään. On hienoa työskennellä sellaisen ihmisen kanssa, joka on saanut aikaan todella paljon hyvää Intiassa lasten parissa.

IPERin Outreach -koulun opetustila

Intiassa lapset eivät ole mitenkään parhaassa asemassa, etenkään slummialueella. Tänään päästiin ensimmäistä kertaa kurkkaamaan, millaisissa oloissa ihmiset elävät. Voin kertoa, että eivät olleet kovin kummoiset. Likaa joka puolella, yhdessä kaikkien rakennussäädösten vastaisesti rakennetussa tiilikopissa asuu kymmenisen ihmistä, ja lapset pyörivät kaikkien jaloissa. Mielenkiintoista oli myös se, että kaksi nuorta intialaista miestä olisivat tarvinneet sangon leukansa alle meidät (ja varsinkin minut) nähdessään, sen verran kovasti alkoi valua kuola… Kyllä meihin kiinnitetään muutenkin täällä huomiota ja ihmiset myös tuijottavat aivan surutta. Pakko tottua siihenkin. Ja siihen, ettei kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä voi prosessoida tunteiden kautta. Kaikki se kurjuus ja köyhyys alkaa muuten vaikuttaa liikaa. Onneksi saa olla tekemässä sellaista työtä, jolla voi olla näille vähäosaisemmille lapsille suurtakin merkitystä. Kiitos Herralle siitä.

Nyt positiivisempiin aiheisiin. Nähtiin viikonloppuna ekat länkkärit meidän itsemme lisäksi. Oli hyvin hämmentävää, että tässä osassa kaupunkia kävelee vastaan muita turisteja. Toisaalta nämä tyypit näyttivät elämäntapahipeiltä, jotka voisivat olla täällä myös jonkinlaisessa avustustyössä maailman parantamiseksi. Ihan niin kuin mekin, wohoo! Krhm, ehkä nyt kuvittelen itsestäni ja työstäni vähän liikoja… Tai no, toisaalta en. Toivon nimittäin sitä, että pääsisin yhdessä matkatovereideni Miiun ja Matin kanssa vaikuttamaan kaikkien kohtaamiemme lasten ja ihmisten elämään posiitiivisesti rakentavalla tavalla. Näiden kolmen kuukauden aikana meillä on mahdollisuus antaa niin lapsille kuin IPERin työntekijöillekin itsestämme paljon.

Ja ai niin, se hammaslääkäri! Kävin lauantaiaamuna paikkauttamassa hampaani Dr. Gandhin vastaanotolla. Vähän alkuun kuumotti, kun ei ollut mitään tietoa siitä mitä tulee vastaan. Mutta kyllä kaikki instrumentit ilmeisesti kaivettiin uusista pakkauksista ja hammas saatiin korjattua, kaikki siis purukalustolla kunnossa!  Lauantaina olimme myös elämäni kovimmassa vesisateessa ja ukkosessa. Vettä tulvi joka paikkaan ja kaduilla sai kahlata säärtä myöten vedessä. Myös ukkonen oli Suomen perusukonilma potenssiin kaksi. Aivan mieletöntä siis.

Viikon vesivarannot.

Mitä huominen tuo tullessaan, sitä en tiedä. Tänäänkin tuli yllätyksenä se, että jouduimme pitämään yhden oppitunnin lapsille ilman mitään ennakkovaroituksia. Noh, siinähän se sitten meni leikkiessä ja lasten riehuessa ympäri luokkatilaa. Tällaisen intialaisen  mentaliteetin omaksuminen voi olla pienoinen haaste, mutta huolettomuuteen ja iloisuuteen pyrkikäämme! Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Myös juotava vesi menee kurkusta alas sellaisenaan. Ja sitä olemme viikossa juoneet yli 40 litraa.