Elämä Kolkatassa on jatkunut Durgan juhlimisen ja vuoristoilmassa virkistymisen jälkeen normaalisti. Päivät kuluvat töitä tehdessä lasten kanssa, rentoillessa ja kaupunkia ihmetellessä. On hämmentävää huomata, että Kolkata on alkanut tuntua oikeasti kodilta.
Perinteinen päivä IPERillä kulkee seuraavalla kaavalla: Aamulla herätään kun jaksetaan, syödään aamupalaa, pelataan pari erää ristiseiskaa ja lähdetään yhdeksitoista töihin alakertaan. Siellä meitä odottaa hyperaktiivinen 2-6 noin kymmenen vuotiaan lapsen ryhmä, joiden kanssa olemme kaksi ja puoli tuntia putkeen. Tyttöjä ryhmässä on neljä ja poikia kaksi. Hyvänä päivänä paikalla saattaa olla pidennettyjen lomien vuoksi vain yksi ihana riiviö. Jolla on siis kolme opettajaa. Normaalisti paikalla on kuitenkin vähintään 3 lasta. No niin takaisin asiaan: tunti alkaa sillä, että piirrämme taululle liidulla viisi erilaista naamaa, iloisen, ok, surullisen, vihaisen ja väsyneen. Sen jälkeen jokainen lapsi saa käydä kirjoittamassa nimensä sen kuvan alle, millainen on sen päivän fiilis. Yleensä kaikki ovat ok tai hyvin iloisia. Sitten alkaa aherrus.
Yön pimeinä tunteina kehitämme lapsille tehtävämonisteita, joissa on useimmiten englannin kielen sanoja joita pitää kirjoittaa oikein, kuvia joita värittää, sekä helpohkoja matemaattisia pulmia. Niitä sitten ratkotaan ja tehdään yhdessä lasten kanssa. Hyvin usein joukossa on mukana sellainen lapsi, joka ei oikeastaan osaa tehdä itse mitään, vaan hän tarvitsee oman yksityisen opettajan. Joka on yleensä Matti. Koska Matilla riittää eniten kärsivällisyyttä tämän jonkinasteisesta keskittymishäiriöstä osansa saaneen lapsosen kanssa. Jossakin vaiheessa (yleensä jo tunnin jälkeen) kaikilta palleroilta loppuu kärsivällisyys, ja jonkin sortin häseltäminen, sekasorto ja hallittu kaaos saa alkaa. Lapset juoksevat ympäri luokkaa, alkavat lievästi terrorisoida toisiaan tai muuten vain touhuavat aivan kaikkea muuta kuin mitä heidän pitäisi touhuta. Yleensä annamme lasten riehua hetkisen, jonka jälkeen istutamme heidät takaisin paikoilleen. Ovelana jekkuna kehitimme Masala Monkeyn. Masala Monkey on piirretty apina, jolla on luokassa oma puu. Aina kun lapset käyttäytyvät hyvin, Masala Monkey kiipeää puun oksia ylöspäin. Jos lapset käyttäytyvät huonosti, Masala Monkey laskeutuu alaspäin tai jopa putoaa maahan. Puun latvassa Masalaa odottaa Magic Banana, ja jos Masala kiipeää tarpeeksi ylös ja saa Magic Bananan, tapahtuu jotain kivaa! Tämän on huomattu olevan hyvä kannustin lasten hyvin käyttäytymiselle. Vielä Masala Monkey ei ole tavoittanut Banaaniaan, mutta asia näyttää tulevaisuussen suhteen valoisalta. Emme tosin vielä itsekään tiedä, mitä tapahtuu kun Masala saa Banaaninsa.
Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut vain muutamia kommelluksia, nähtävyyksiä ja hauskuuksia. Yksi niistä oli ehdottomasti torstaiaamuinen taksimatka hammaslääkärille. Minulta siis lohkesi hampaasta jälleen palanen, joten jouduin tekemään paluun Dr. Gandhin hammasklinikalle. Kova tarkoitus oli siis ehtiä Tohtorin vastaanotolle kymmeneksi aamulla. No, tarina alkaa siitä, että yritimme metsästää taksia tälle muutamien kilometrien mittaiselle matkalle. Kirjoitin osoitteen ylös selkeästi lapulle, jota voi näyttää kuskille että tänne pitäisi päästä. Mutta kuten olemme tähän mennessä Intiasta jo moneen kymmeneen kertaan todenneet, asiat eivät koskaan toimi odotetulla tavalla, eikä mikään mene varsinkaan minkään logiikan mukaan. Kenelläkään taksikuskeista ei siis ollut harmainta aavistustakaan siitä, missä tämän osoitteen osoittama paikka sijaitsee. Sitten jokin kiva nainen neuvoi meitä, että sanokaa taksikuskille että vie meidät Bypassille, josta joku voi neuvoa meidät eteen päin. Tästä seurasi seuraavaa: saimme taksikuskin, joka tiesi missä on bypass. Joka sitten olikin aivan täysin vastakkaisessa suunnassa, missä hammaslääkäri oli. Päädyimme siis jonnekin aivan kuuseen, jossa kuski päätti pysähtyä ja lähteä kysymään tien varteen pysähtyneeltä poliisilta ajo-ohjeita. Siinä vaiheessa jouduin soittamaan hammaslääkärille, että anteeksi ollaan taksissa jossain aivan muualla kuin missä meidän pitäisi olla, ja että ollaan myöhässä. Lähdettiin sitten Miiun kanssa viemään puhelinta taksikuskille, ja Matti jäi istumaan taksiin. Yksin. Melkoisen absurdi tilanne. Saavutimme poliisisetien kanssa juttelevan kuskimme, ja annoin luurin hänelle. Poliisit kyselivät meiltäkin, mihin oikein halusimme päästä. Kuski puhui hammaslääkäritädin kanssa ehkä noin minuutin. Sitten lähdettiin ajamaan kunnon haipakkaa ja kuski tiesikin minne pitää mennä. Kävimme East Kolkatan puolella, mutta yllättäen päädyimmekin puolen tunnin ajamisen jälkeen oikeaan paikkaan, ja vieläpä täysin Gandhin vastaanoton oven eteen. Ajelimme siis ympäriinsä noin 15 kilometrin matkan viiden kilometrin sijaan. Parasta tässä kaikessa kuitenkin oli se, että hampaastani oli lohjennut vain pieni pala entistä paikkaa, jonka tohtori Gandhi ystävällisesti tasoitti veloituksetta.
Myös Kolkatan basaarit ja intialainen versio China Townista ovat tulleet tutuiksi. Viikko sitten lauantaina päätimme lähteä käymään kiinakaupungissa. Joka oli täysi kaaoottisuuden keskus. Ihmisiä oli niin paljon, että siellä sai kulkea kuin sillit purkissa. Kokonaisia katuja oli omistettu joillekin tietyille tuotteille. Oli katu, jossa oli pelkkiä optikkoliikkeitä, toisella kadulla oli pelkkiä kenkiä ja kolmannella kadulla myytiin miljoonassa eri kaupustelukojussa lastenvaatteita. Kaaoksen määrästä kertoo se, että ihan sama missä käveli oli pakko koko ajan katsoa ettei kävele itse kenenkään päälle, ettei kukaan kävele meidän päälle, ettei kukaan aja autolla, riksalla tai moottoripyörällä päälle tai ettei itse kävele vahingossa minkään kulkuvälineen alle. Tässä sekamelskassa sain myös kokea, miltä tuntuu kun joku intialainen yrittää hieman tungoksessa hiplailla. Lähdin aika äkkiä juoksentelemaan karkuun. Kaaos oli sen verran kova, ettei tästä kaikesta pystynyt ottamaan edes kuvia. Mielenkiintoisinta Kolkatan Chinatownissa on ehkä se, että siellä asuu nykyään enää noin 50 kiinalaisperhettä kun kaikki muut on karkotettu pois.
Osuimme eräänä päivänä basaariseikkailujen jälkeen myös Pyhän Johanneksen kirkolle. Oli aivan mahtavaa päästä käymään jossakin sellaisessa paikassa, joka on oleellinen osa meidän omaa kulttuuria ja varsinkin omaa elämää. St. Johnin kirkossa on myös intialainen versio Viimeisestä ehtoollisesta. Teoksen maalaaja oli käyttänyt malleinaan intialaisia kaupustelijoita. Mielenkiintoista kirkossa oli se, että sen ovien ulkopuolella oli iso kivinen muistolaatta, joka oli omistettu Peter Panille. Siis oikealle ihmiselle, joka vain ilmeisesti sattui olemaan satuhahmon niminen.
IPERin lapset ovat ihania. Istuessani tässä eräänä iltana toimistossa tietokoneella, yksi noin 10-vuotias tyttö tuli juttelemaan minulle. Lopuksi hän halasi minua, pussasi molemmille poskille ja sanoi tervehdykseksi “Byebye Barbiedoll, tata!”. Aivan mahtavuutta! Kivaa olla välillä kuningatar tai barbienukke. :D Se on ollut myös hienoa, että lapset ovat alkaneet kutsua meitä etunimillä ilmausten sir ja ma’am sijaan. Tässä kulttuurissa vanhemman ihmisen kutsuminen etunimellä on rangaistava teko, josta seuraa yleensä läpsäisy tai jotain muuta vastaavaa. Pisteet lapsille siitä, että uskaltavat ja haluavat käyttää meidän oikeita nimiä! Meitä viihdyttämässä on ollut parin viikon aikana myös nepalilaisen työtoverimme 2,5-vuotias yliaktiivinen ja ylisöpö tytär! Joka yksi aamu herätti Matin seisomalla Matin bungalowin ulkopuolella tuijottamassa Mattia. Tämä tyttö myös on salamana minun ja Miiun huoneessa joka aamu, kun hän tajuaa meidän olevan hereillä. Kyseinen pieni tytön tyllerö on keksinyt myös aktiviitetin Miiun UNO-korttien tuhoamisesta. Me ollaan saatu nauttia myös aivan yli-ihanista pienen tytön tanssiesityksistä.
Viikkoja Intiassa on jäljellä enää viisi, mikä tarkoittaa noin 35:ttä päivää, joista töitä on 11. Huomisesta alkaen seuraavan viikon ajan taikasana on: GOA. Loma alkakoon. Taas.
 |
| Pieni perfektionisti |
Yön pimeinä tunteina kehitämme lapsille tehtävämonisteita, joissa on useimmiten englannin kielen sanoja joita pitää kirjoittaa oikein, kuvia joita värittää, sekä helpohkoja matemaattisia pulmia. Niitä sitten ratkotaan ja tehdään yhdessä lasten kanssa. Hyvin usein joukossa on mukana sellainen lapsi, joka ei oikeastaan osaa tehdä itse mitään, vaan hän tarvitsee oman yksityisen opettajan. Joka on yleensä Matti. Koska Matilla riittää eniten kärsivällisyyttä tämän jonkinasteisesta keskittymishäiriöstä osansa saaneen lapsosen kanssa. Jossakin vaiheessa (yleensä jo tunnin jälkeen) kaikilta palleroilta loppuu kärsivällisyys, ja jonkin sortin häseltäminen, sekasorto ja hallittu kaaos saa alkaa. Lapset juoksevat ympäri luokkaa, alkavat lievästi terrorisoida toisiaan tai muuten vain touhuavat aivan kaikkea muuta kuin mitä heidän pitäisi touhuta. Yleensä annamme lasten riehua hetkisen, jonka jälkeen istutamme heidät takaisin paikoilleen. Ovelana jekkuna kehitimme Masala Monkeyn. Masala Monkey on piirretty apina, jolla on luokassa oma puu. Aina kun lapset käyttäytyvät hyvin, Masala Monkey kiipeää puun oksia ylöspäin. Jos lapset käyttäytyvät huonosti, Masala Monkey laskeutuu alaspäin tai jopa putoaa maahan. Puun latvassa Masalaa odottaa Magic Banana, ja jos Masala kiipeää tarpeeksi ylös ja saa Magic Bananan, tapahtuu jotain kivaa! Tämän on huomattu olevan hyvä kannustin lasten hyvin käyttäytymiselle. Vielä Masala Monkey ei ole tavoittanut Banaaniaan, mutta asia näyttää tulevaisuussen suhteen valoisalta. Emme tosin vielä itsekään tiedä, mitä tapahtuu kun Masala saa Banaaninsa.Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut vain muutamia kommelluksia, nähtävyyksiä ja hauskuuksia. Yksi niistä oli ehdottomasti torstaiaamuinen taksimatka hammaslääkärille. Minulta siis lohkesi hampaasta jälleen palanen, joten jouduin tekemään paluun Dr. Gandhin hammasklinikalle. Kova tarkoitus oli siis ehtiä Tohtorin vastaanotolle kymmeneksi aamulla. No, tarina alkaa siitä, että yritimme metsästää taksia tälle muutamien kilometrien mittaiselle matkalle. Kirjoitin osoitteen ylös selkeästi lapulle, jota voi näyttää kuskille että tänne pitäisi päästä. Mutta kuten olemme tähän mennessä Intiasta jo moneen kymmeneen kertaan todenneet, asiat eivät koskaan toimi odotetulla tavalla, eikä mikään mene varsinkaan minkään logiikan mukaan. Kenelläkään taksikuskeista ei siis ollut harmainta aavistustakaan siitä, missä tämän osoitteen osoittama paikka sijaitsee. Sitten jokin kiva nainen neuvoi meitä, että sanokaa taksikuskille että vie meidät Bypassille, josta joku voi neuvoa meidät eteen päin. Tästä seurasi seuraavaa: saimme taksikuskin, joka tiesi missä on bypass. Joka sitten olikin aivan täysin vastakkaisessa suunnassa, missä hammaslääkäri oli. Päädyimme siis jonnekin aivan kuuseen, jossa kuski päätti pysähtyä ja lähteä kysymään tien varteen pysähtyneeltä poliisilta ajo-ohjeita. Siinä vaiheessa jouduin soittamaan hammaslääkärille, että anteeksi ollaan taksissa jossain aivan muualla kuin missä meidän pitäisi olla, ja että ollaan myöhässä. Lähdettiin sitten Miiun kanssa viemään puhelinta taksikuskille, ja Matti jäi istumaan taksiin. Yksin. Melkoisen absurdi tilanne. Saavutimme poliisisetien kanssa juttelevan kuskimme, ja annoin luurin hänelle. Poliisit kyselivät meiltäkin, mihin oikein halusimme päästä. Kuski puhui hammaslääkäritädin kanssa ehkä noin minuutin. Sitten lähdettiin ajamaan kunnon haipakkaa ja kuski tiesikin minne pitää mennä. Kävimme East Kolkatan puolella, mutta yllättäen päädyimmekin puolen tunnin ajamisen jälkeen oikeaan paikkaan, ja vieläpä täysin Gandhin vastaanoton oven eteen. Ajelimme siis ympäriinsä noin 15 kilometrin matkan viiden kilometrin sijaan. Parasta tässä kaikessa kuitenkin oli se, että hampaastani oli lohjennut vain pieni pala entistä paikkaa, jonka tohtori Gandhi ystävällisesti tasoitti veloituksetta.
Myös Kolkatan basaarit ja intialainen versio China Townista ovat tulleet tutuiksi. Viikko sitten lauantaina päätimme lähteä käymään kiinakaupungissa. Joka oli täysi kaaoottisuuden keskus. Ihmisiä oli niin paljon, että siellä sai kulkea kuin sillit purkissa. Kokonaisia katuja oli omistettu joillekin tietyille tuotteille. Oli katu, jossa oli pelkkiä optikkoliikkeitä, toisella kadulla oli pelkkiä kenkiä ja kolmannella kadulla myytiin miljoonassa eri kaupustelukojussa lastenvaatteita. Kaaoksen määrästä kertoo se, että ihan sama missä käveli oli pakko koko ajan katsoa ettei kävele itse kenenkään päälle, ettei kukaan kävele meidän päälle, ettei kukaan aja autolla, riksalla tai moottoripyörällä päälle tai ettei itse kävele vahingossa minkään kulkuvälineen alle. Tässä sekamelskassa sain myös kokea, miltä tuntuu kun joku intialainen yrittää hieman tungoksessa hiplailla. Lähdin aika äkkiä juoksentelemaan karkuun. Kaaos oli sen verran kova, ettei tästä kaikesta pystynyt ottamaan edes kuvia. Mielenkiintoisinta Kolkatan Chinatownissa on ehkä se, että siellä asuu nykyään enää noin 50 kiinalaisperhettä kun kaikki muut on karkotettu pois.
 |
| St. Johnin kirkko |
 |
| Intialainen Viimeinen ehtoollinen |
 |
| Pyhän Johanneksen kirkko sisältä |
 |
| Peter Panin muistolle |
 |
| Pieni ihana viikari opetteli värejä suomeksi UNO-korteista |
 |
| Pienet kampaustuokiot. Taisin saada siinä samalla päähäni mehuja jostain hedelmästä. |
Viikkoja Intiassa on jäljellä enää viisi, mikä tarkoittaa noin 35:ttä päivää, joista töitä on 11. Huomisesta alkaen seuraavan viikon ajan taikasana on: GOA. Loma alkakoon. Taas.
Barbiedoll!
VastaaPoista