Kolkatassa sattuu ja tapahtuu. Viimeiset viikot tuntuvat kuluvan kuin siivillä, kun tapahtuu niin paljon kaikkea odometer ja odottamatonta. Ollaan nähty intialaista lastensuojelua, käyty kokkikurssilla ja päädytty myöskin käymään sairaalassa.
 |
| Työkooma, osa 1 |
Viikko sitten perjantaina päästiin tutustumaan Ms. Mallikin johtaman Child Welfare Committeen toimintaan. Lähdettiin käymään rouvan kanssa CWC:n kokouksessa hieman Kolkatan ulkopuolella sijaitsevassa 200 paikkaisessa tytöille suunnatussa lastenkodissa. Saimme seurata, kun Ms. M ja komitean muut jäsenet kävivät asiakkaiden kanssa heidän tapauksiaan läpi. Yhdessä tapauksessa keskusteltiin 15-vuotiaan viimeisillään raskaana olevan tytön äidin kanssa siitä, että tytön kannattaisi pysyä lastenkodissa synnyttämiseen asti jotta syntyvällä lapsella olisi paremmat oltavat. Tytön äiti olisi halunnut lapsensa kotiin, koko muun 8-päisen perheen keskelle. Ms. Mallik on sen verran kovis mamma, että hänen sanansa on näissä asioissa CWC:n puheenjohtajana myös Intian oikeusistuimen yläpuolella. Päätös oli se, että tyttö jää lastenkotiin. Täytyy sanoa, että on meillä kyllä aika hardcore harkkaohjaaja! Ms. Mallik kertoi CWC:n tekevän työtä myös löytölapsien hyväksi. Yhdessä tapauksessa oli löydetty vastasyntynyt vauva, joka oli laitettu puun koloon piiloon rätti suussa käytännössä kuolemaan. Kaikkien löydettyjen vauvojen vanhemmat yritetään tavoittaa ensimmäisenä, mutta jos heitä ei tavoiteta, lapset lähtevät kohti adoptioprosessia. Rouva kertoi meille myös faktana sen, että Intiassa katoaa joka ikinen tunti 11 lasta, joista keskimäärin 7 löydetään. Ja tässä on kyseessä pelkästään viranomaisille ilmoitetut tapaukset. Kun lapsi katoaa Intiassa, poliisi ei ole kiinnostunut asiasta koska poliisilla on kiire ratkoa muita rikoksia kuten ryöstöjä ja murhia. Onneksi on olemassa sellainen järjestö kuin CWC, joka tekee oikeasti työtä lasten hyväksi!
 |
| Työkooma, osa 2 |
Jab Tak Hai Jaan oli sen perjantai-illan suurta viihdykettä. Päädyimme siis katsomaan leffateatteriin Bollywood-elokuvaa, josta emme etukäteen tienneet oikeastaan yhtikäs mitään. Ennen elokuvan alkua arvoimme, mahtaako se sisältää edes tekstityksiä. Lopputulos oli se, ettei tekstityksiä tietenkään ollut, mutta saimme siitä huolimatta kolmen tunnin viihdyttävän romanttisen pläjäyksen hindiksi, josta kuitenkin juonen yksinkertaisuuden vuoksi ymmärsi oikeastaan kaiken. Jab Tak Hai Jaan, niin kauan kuin hengitän!
Viikko sitten lauantaina käväisimme kokkikurssilla. Päädyimme siis erään paikallisen naisen kotiin ja keittiöön kokkailemaan perinteisiä bengalilaisia ruokia. Oikeastaan se juttu meni niin, että tämä mukava nainen kokkaili ja me saimme katsella kun hän samalla kertoili mitä ruoanlaiton tiimellyksessä oikein tapahtuu. Saimme siis aikamoisen bengalilaisen gourmet-aterian, joka sisälsi mausteista munakoisokastiketta, perinteistä linssimuhennosta kookoksella höystettynä, kanacurrya ja jälkiruoaksi makeaa tomaattichutneyta. Pakko sanoa, että se oli ehkä parasta bengalilaista ruokaa jota olen täällä ollessani syönyt!
Sunnuntaina astuessamme IPERin ovista ulos olikin läheisimmälle pääkadulle levittäytynyt markkinat. Osuimme siis keskelle muslimien juhlaa Muharramia. Liikenteeltä suljettujen katujen varsilla oli oli kojuja joissa myytiin kaikenlaista krääsää. Huvittavinta oli se, että Miiu kristittynä osti näin muslimijuhlan keskeltä tuliaisiksi hindujumalten patsaita. Varsinaista uskontodialogia. Oli hämmentävää päästä kävelemään rauhassa pitkin niitä katuja, jotka ovat normaalisti täynnä liikenteestä.
Maanantaista tulikin se koko matkan ajan odotettu päivä… kun Reeta sai vatsataudin. Parasta oli se, että noin puoli tuntia ennen pahoinvoinnin alkamista pääsin sanomasta, että on kyllä ihme jos kukaan meistä ei sairastu. Iltapäivään mennessä aloin muistuttaa enemmänkin haamua tai zombieta, jonka naama ei enää ollut pelkästään vain valkoinen vaan hieman vihertävä. Seitsemään mennessä olin siinä kuosissa, että oli pakko soittaa Ms. Mallikille että nyt pitää lähteä sairaalaan. Siitä reissusta minulla ei kamalasti ole muistikuvia. Kuuleman mukaan hoipertelin Matin jättikokoisessa vaaleanvihreässä t-paidassa ja Miiun ruudullisissa yöhousuissa eteenpäin pysyen kohtalaisesti pystyssä. Sairaalassa rouva kuulemma puski statuksensa ja egonsa kanssa kaikkien jonojen ohi, iski nyrkkiä pöytään ja sanoi että nyt pitää saada palvelua. Pääsin jossakin vaiheessa lääkärin pakeille, joka pisti minuun mystisen piikin. Tämän piikin vaikutuksesta aloin voida lähes välittömästi paremmin ja näyttää vihreän otuksen sijaan omalta itseltäni.. Lääkäri antoi piikin lisäksi noin viidet eri lääkkeet, joita sitten popsin koko loppuviikon. Tiistaina toipilasaikanani IPERille saapuivat India Got Talent -kilpailun voittajat, tyttö ja poika jotka ovat aivan mielettömiä tanssijoita. Lapset olivat saaneet tanssioppinsa IPERiltä, ja nyt he palasivat voiton jälkeen kotiin. Tätä riemusaattoa tuijottelin sitten ikkunasta. Torstaina olotilani alkoi olla jo suhteellisen normaali ja palasin takaisin töihin.
 |
| Talentin voittajat! |
Viimeksi kuluneena lauantaina käväisimme Kolkatan 50 vuotta vanhassa planetaariossa. Planetaario oli käytännössä sellainen puolipallon muotoinen kivihalli, joka tarjosi meille presentaation tähtitaivaan ihmeistä ja aurinkokuntamme planeetoista. Presentaatiota piti vanha intialainen mamma, joka oli aika klassinen esimerkki äkäisestä kirjastotädistä. Ennen esitystä tämä mamma selitti tiukalla äänensävyllä, että kaiken maailman metelöinti on esityksen aikana kielletty, ja että puhelimet pitää olla ehdottomasti suljettuina koko esityksen ajan. Kun joku sitten sattui esityksen aikana käyttämään puhelintaan, tämä mamma keskeytti yllättäen lauseensa ja alkoi huutaa “If you can’t keep your mobile phones switched off, you are welcome to leave here! You will not disturb the presentation!”. Seuraavan kerran kun joku lapsi sattui huudahtamaan mamma huusi jälleen kesken lauseen “keep your children silent!”. Saimme tästä mammasta Miiun ja Matin kanssa suurta huvitusta, ja esityskin oli teknologiaansa nähden hyvin hienoa ja mielenkiintoista katseltavaa. Kun tulimme takaisin kotiin, keskelle meidän omaa kotikatuamme oli pystytetty lava, jossa oli joku paikallinen bändi soittamassa ja yksi IPERin tytöistä oli siellä tanssimassa. Yllätysten kaupunki tämä on tosiaan.
Tänään lähdimme aamulla Kolkatan keskustan lähistölle messuun kristilliseen kirkkoon. Tämän kirkon kanttori tuli esittäytymään ja kysymään mistä ollaan kotoisin. Kun kerroimme, että olemme Suomesta, kanttori toteaa “ahaa hienoa, minulla on siellä sukujuuret ja isoäiti asuu Suomessa”. Tästä innostuneena kanttori päätti sitten täräyttää ja soittaa messun alkuun Maamme-laulun iPodiltaan. Messu noudatti aikalailla meidän luterilaisen kirkon messukaavaa. Oli myös aika hienoa päästä käymään ehtoollisella Intiassa, ja vieläpä ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Kiitos Isällemme siitä! Messussa oli myös muita länkkäreitä, joista yksi oli suomalainen nainen. Ensimmäinen saman kansallisuuden edustaja johon törmäsimme Kolkatassa siis.
Huomenna lähtee käyntiin viimeinen työviikko, ja sekin on puolikas. Parin viikon päästä olemmekin jo matkalla kotiin. Jäljellä olevana aikana saamme vielä nauttia kotikaupungin nähtävyyksistä uudestaan, kun Miiun ystävä Roosa saapuu tiistaina osaksi intialaista perhettämme.
