Viimeiset hetket Kolkataa ja Intiaa

Outreach Centerin lapsia

Aika rientää ja juoksee sitä rataa, että tätä kirjoittaessani olen ollut Suomessa jo yli kaksi viikkoa. On siis korkea aika istahtaa jälleen koneen äärelle, ja kertoa siitä mitä tapahtui viimeisten viikkojen aikana Intiassa. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu jotenkin hyvin kaukaiselta, mutta yritän parhaani mukaan kertoa kaikesta siitä, mitä loppuaikani Intiassa piti sisällään.

 Toiseksi viimeisenä työpäivänämme pääsimme tutustumaan IICP:n (India’s Institution of Cerebral Palsy) toimintaan. IICP tekee nimensä mukaan töitä CP-vammaisten ihmisten kanssa. IICP oli aivan mielettömän kokoinen mesta, ja paikasta sai sen käsityksen että siellä tehdään oikeasti äärimmäisen hyvää ja tärkeää työtä. Eri ikäisille ja vammassaan eriasteisille henkilöille oli järjestetty erilaista toimintaa ja erilaista opetusta. Tarjolla oli monenlaisia oppimismahdollisuuksia ja tekemismahdollisuuksia riippumatta siitä, mikä vamman aste on. Oli hienoa nähdä Intiassa sellainen paikka, jossa tehdään oikeasti paljon hyvää työtä CP-vammaisten hyväksi. Samalla reissulla kävimme tutustumassa valtiolliseen sairaalaan. Joka ei ollut kovin kummoinen (onneksi pääsin vatsatautini kanssa yksityiseen sairaalaan…). Hämmentävintä tässä sairaalassa oli se, että jokainen tutkimushuone oli nimetty sen vaivan mukaan, jonka kanssa sinne voi mennä. Esimerkiksi HIV:n testaamiselle oli oma huoneensa. Se sitä anonymiteetin säilymisestä sitten siinä tilanteessa, kun joku haluaa selvittää onko hänellä HIV, kun jokainen ohikulkija näkee missä asiassa olet sairaalaan tullut.

Purkkaa!

Viimeiset päivät töissä joulukuun alussa olivat samaan aikaan ihania ja kamalia. Kun kerroimme lapsille, että nämä ovat viimeiset päivämme töissä, heidän ilmeensä paljastivat pienen (tai ehkä jokseenkin suurenkin) pettymyksen. Ja ennen kaikkea ikävän, joka heihin jää meidän lähdettyämme. Ja miten suuri ikävä itselle jäi kun lähdimme pois… Viimeisinä päivinä päätimme siis pitää lasten kanssa hauskaa. Totta kai pitäydyimme osittain myös opetuksessa, mutta pääasiallisesti otimme kaikesta ilon irti! Annoimme oman pienryhmämme lasten maistella muun muassa salmiakkia. Oli aivan äärettömän huvittavaa nähdä lasten ilmeiden venähtävän, kun oikeastaan kukaan ei pitänyt salmiakin mausta tippaakaan. Lohdutukseksi tarjosimme heille kuitenkin suomalaista Jenkkipurkkaa, ja se maistui! Viimeisenä päivänä annoimme lasten kirjoittaa nimensä ja piirtää t-paitoihimme, jotka jäivät meille muistoksi heistä. Myös Masala Monkey sai lasten hyvän käyttäytymisen takia taikabanaaninsa, ja lapset pääsivät tanssimaan letkajenkkaa riemunkiljahdusten siivittäminä!

Trip around the world with the Shelter kids

Viimeisen päivän jälkeiset tunnelmat olivat yhtä aikaa helpottuneet, iloiset ja haikean surulliset. Oli ihanaa ajatella, että nyt harjoittelu on sitten viimeinkin pulkassa, suoritettu, finito. Mutta mihin ihmeeseen se kolme kuukautta oikein katosi? Ollaanko me oikeasti oltu täällä niin kauan? Pitääkö oikeasti kohta lähteä kotiin Suomeen? Nämä ajatukset kuitenkin hävisivät päästä hetkeksi, kun lähdimme viimeisen työpäivän jälkeen juhlistamaan töiden päättymistä synttäreilläni tutuksi tulleeseen ravintolaan Peter Cat (eli siis tutummin sanottuna Petterin Kissa). Siellä nautiskelimme järjettömät ruokamätöt chickensizzlereiden muodossa (kuumalla kivipannulla tarjoiltu kanapihvi ja kasviksia yms, nomnom). Sen jälkeen päätimme lähteä vielä istumaan hetkeksi paikalliseen kuppilaan nostamaan malja töiden loppumiselle.

Saman viikon tiistaina Miiun hyvä ystävä Roosa saapui paikalle rikastuttamaan meidän pienen intialaisen norsuperheen elämää. Roosa opiskelee elokuvausta, ja hän oli menossa Mumbaihin harjoitteluun tekemään vähän Bollywoodleffoja. Sitä ennen Roosa kuitenkin päätti tulla hengaamaan meidän kanssa Kolkataan ja Delhiin. Roosan kanssa saimme vielä nauttia kotikaupungistamme, kun päätimme käydä katsomassa uudestaan Victorian muistomerkkiä, Botanical Gardenia ja New Marketin järjettömän kokoisia basaarialueita. Victorian muistomerkki oli yhtä hieno kuin muistelimmekin, B-Gardenista saimme housuihimme mukaan tahmaisia heinäkasvien siemeniä ja New Marketilla meinasimme hukkua järjettömään ihmistungokseen. Perusmeininkiä Intiassa siis.

And the Olympicmaster is Espoo!

Joulukuu toi myös tullessaan operaatio joulukalenterin. Päätimme siis Matin ja Miiun kanssa, että järjestämme joka päivä vuorotellen jonkinlaisen joulukalenteriyllätyksen toisille. Joulukalenterimme sisälsi muun muassa aarteenetsintää, yllätyslauluesityksiä ja pk-seudun paraolympialaiset Kindermunien sponsoroimana. Miiu oli siis kerännyt Kindermunista kolmen kuukauden ajan leluja, jotka tarjosivat olympialaisiin mitä hienompia lajeja. Ja kuten arvata saattaa, voiton korjasi Espoon Kirkkojärven valtiatar! Yllättävin joulukalenterikokemus kuitenkin oli itsenäisyyspäivänämme 6. joulukuuta. Miiu istutti minut tietokoneen äärelle, ja laittoi videon pyörimään. Sieltä putkahtikin esiin pienet yllätysterveiset Suomesta, kun velipoikani Antti ja serkkuni Jenni pärähtivät keskelle ruutua apinoimaan tapansa mukaisesti omituisia juttujaan. Ja mikä Suomi-ikävä siitä iskikään!

Old Delhi

Sunnuntaina yhdeksäs päivä joulukuuta Herran vuonna 2012 lähdimme yöjunalla kohti Intian pääkaupunkia Delhiä. Matkahan kesti siis vaivaiset 17 tuntia ja siihen sisältyi kaikenlaista jännittävää. Kuten se, että turistitoimisto josta hommasimme junalippumme, oli tyrinyt junan paikkavaraukset melkoisen tyylikkäästi. Junaan mennessä meillä oli siis neljälle ihmiselle varattuna kaksi paikkaa, jotka eivät olleet edes kunnolla vierekkäin, ja toiset kaksi paikkaa saimme myöhemmin yön pimeinä tunteina toiselta puolelta vaunua. Matkasta kuitenkin selvittiin joulukalenterin tuoman junabingon voimin. Junabingo sisälsi erilaisia tehtäviä, esimerkiksi seuraavat: käytä reikävessaa, kosketa tussaria (junassa on välillä sotilaita, hyvin vaarallinen tehtävä tämä siis), bongaa länkkäri, juttele uuden ihmisen kanssa ja selvitä jonkun intialaisen kengän koko. Bingon voitto meni Matille kolmen bingosuoran voimin.

 

Jama Masjid

Delhiin saavuimme maanantaina puolilta päivin. Tehtyämme pikaisen mutkan hotellille lähdimme tutkimaan kaupunkia. Uskaltauduimme heti kulkemaan metrolla kohti Vanhaa Delhiä. Päädyimme lopulta ihmettelemään Intian suurinta moskeijaa, Jama Masjidia. Jama Masjid on todella iso alue, ja sinne mahtuu parhaimmillaan 25 000 ihmistä. Kävimme myös 41metriä korkeassa minareettitornissa ihailemassa näkymiä koko Delhin kaupungin yllä.

Tiistaina saavutimme yhden matkani kohokohdista, kun lähdimme kohti Agraa. Päätimme lähteä sinne taksilla, sillä se tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Turistitoimistosta sanottiin, että matka Agraan kestäisi noin kolme tuntia. Mutta totta kai, kuten aina Intiassa, mikään ei suju odotetulla tavalla. Tämä 200 kilometrin matka kesti yhteen suuntaan kaikkinensa kuusi tuntia. Sitä emme vieläkään ymmärrä miten se on mahdollista. Mutta onneksi kuskimme oli aivan mielettömän rento mies, joka oli iloinen saadessaan kyytiin niin eläväisiä, iloisia ja nauravia ihmisiä. Saimme myös nauttia kaikenmaailman klassikkobiiseistä, kuten My Heart Will Go On. Jonka kuski laittoi mieleksemme soimaan sillä hetkellä, kun saavuimme määränpäähämme, Taj Mahalille.

Taj Mahal

Se näky oli suoraan kuin jostain sadusta. Sellaisesta tarinasta, joka ei voi olla totta. Koko helahoito näytti siltä, kuin se olisi maalattu upeilla väreillä taivaan rantaan. Mutta ei, siellä se pytinki oli pystyssä, ihan oikeasti. Ollut jo viimeiset 400 vuotta. Taj Mahal on minulle oikeastaan koko Intian unelmani kulmakivi. Haaveilin Intiaan lähtemisestä jo pitkään. Parin vuoden ajan tuijottelin Suomen kotini seinällä olevaa julistetta Taj Mahalista, uskoen siihen etten varmaan koskaan näe sitä. Mutta lopulta tulin, näin ja koin sen kaiken. Ja kävelin Taj Mahalilla paljain varpain, ottaen siitä irti kaiken mitä vain pystyin. Some dreams can really come true.

Red Fortin sisäänkäynti

Keskiviikkona otimme operaatioksemme tutkia Old Delhissä sijaitsevaa Red Fortia. Red Fort on aikoinaan ollut todella suurien muurien sisään rakennettu kaupunki. Nykyään se on mielenkiintoinen turistikohde, varsinkin jos on yhtään kiinnostunut Intian historiasta. Vanhat rakennukset ja tunnelma olivat paikan päällä todella hienoja. Keskiviikkona Roosa poistui seurueestamme, ja lähti kohti Mumbaita ja omaa työharjoitteluaan.

Yksityiskohtia Red Fortin rakennuksissa

Torstain omistimme New Delhin Hard Rock Cafén metsästykselle. Ja siinähän kestikin sitten muutama tunti kuten odottaa saattaa. Siihen tarvittiin vain yksi pitkä metromatka, muutama kilometri kävelyä, pari matkaa tuktukilla ja erään paikallisen ystävällistä ohjausta. Löysimme etsimämme kuitenkin järjettömän kokoisesta uudesta kauppakeskuksesta, ja olimme onnellisia. Onnellinen sain olla myös siitä, että ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen sain kunnon burgerin, naudanlihapihvillä mediumina! Ja ne ranskalaiset! Suuri länsimaalaisen ruoan nautinto oli taattu. Ja maha täynnä koko loppupäivän.

Kertoo junamatkastamme kaiken... :D

Torstai-iltana lähdimme takaisin kohti Kolkataa. Junamme oli kuitenkin neljä tuntia lähtöaikataulustaan myöhässä, joten hengailimme Delhin juna-asemalla musiikkia kuunnellen ja korttia pelaten sen neljä tuntia junan lähtöön asti. Juna lähti puolilta öin, ja matka kestikin sitten vain vaivaiset 20 tuntia. Ja kuten arvata saattaa, turistibyroo oli ryssinyt tälläkin matkalla meidän makuupaikkojemme tilanteet, ja Matti joutui urhoollisesti menemään viettämään yötä täysin eri päähän vaunua minusta ja Miiusta. Tästä kaikesta kuitenkin selvittiin kunnialla, ja olimme takaisin Kolkatassa ja IPERin kodissa perjantaina illalla yhdeksän maissa väsyneinä, mutta voitokkaina.

Lauantaina olikin sitten aika pakata rinkat ja kaikenmaailman laukut lähtöä varten. Oli todella outoa, hämmentävää ja ihmeellistä olla siinä pisteessä. Lauantaina nautimme viimeistä kertaa kantapaikkojemme Banglan ja Hongkongin aterioista, sekä maailman parhaasta jäätelöstä jota Intiasta saa. Tapasimme myös Dr. Mallikin viimeistä kertaa, ja näimme vilahduksia lapsista viimeistä kertaa. Menimme nukkumaan moskiittoverkkojemme alle viimeistä kertaa.

  

Sunnuntaina oli aika heittää laukut selkään ja aloittaa kotimatka. Kolme kuukautta takana, kotiinpaluu edessä. Nytkö jo? Mihin katosi se kolme kuukautta, joka tuntui aluksi niin pitkältä ajalta? Näimme viimeiset palat oikeaa, aitoa Intiaa ja Kolkataa taksimatkalla lentokentälle. Koneen lähdettyä tunne oli hyvin epätodellinen. Koko kotimatka meni epätodellisuuden tunteen vallitessa. Kuuden tunnin jatkolennon odottaminen Delhin lentokentällä meni kuin hujauksessa sen omituisen tunteen vallassa. Amsterdamissa saimme ensimmäiset tuntemukset siitä kylmyydestä, joka kotona Suomessa odottaa. Viimeisellä lennolla Amsterdamista Helsinkiin istuin ikkunapaikalla, ja katselin koko matkan upeita pilvimuodostelmia ja nautin auringonsäteistä kasvoillani. Kun aloimme laskeutua Helsinki-Vantaalle, räjähdin nauramaan, koska en muistanut miltä tuntuu nähdä lunta. Joka paikassa oli valkoista, ei vehreyttä eikä palmuja missään. Mutta Intian kodin jäätyä taakse, oli toinen edessä. Loppujen lopuksi tuntui hyvältä palata takaisin Suomeen, takaisin ystävien ja perheen luokse. Omituista se oli, mutta siinä hetkessä kuitenkin se paras vaihtoehto. 

  

Intia jää silti elämään minuun koko loppuiäkseni, ja olen täysin varma siitä että palaan sinne vielä joskus takaisin. En ole vielä nähnyt ja kokenut kaikkea sitä, mitä haluan. Enkä tässäkään blogissa ole saanut kerrottua kaikkea mitä olisin halunnut! Kolmen kuukauden aikana opin paljon elämästä, maailmasta ja ennen kaikkea itsestäni. Ja sain antaa itsestäni enemmän kuin osasin etukäteen kuvitellakaan. Oppimisen ja kokemisen jano on kuitenkin kyltymätön. Ehkä tulevaisuudessa saan tehdä vielä jotain samankaltaista. Tai vieläpä jotain jännittävämpää ja suurempaa. Kenties. :) 

Ihanat pallerot.
I will miss them.
And I will never forget them.